”En ole ollut koskaan kova tunturissa juoksija”, Anne Suojanen toteaa ja muistelee, että vapaa-aika vierähti samojen ihmisten seurassa kuin työtkin.
Anne Suojanen – Erämiehiä ja hulluja poroja
Anne Suojanen lähti viisikymmentä vuotta sitten Keski-Suomesta pohjoiseen töiden perässä, ja on sillä tiellä edelleen. Eläkepäiviään viettävä ravintola-alan konkari muistelee lämmöllä niin Hullu Poron hulluja vuosia kuin omaa ruokaravintolaansa Erämiestä.
Kun parikymppinen Anne Suojanen lähti ensimmäisen kerran kausitöihin Enontekiön Kilpisjärvelle, hän ei arvannut, että elämä rakentuisi vähitellen kokonaan napapiirin paremmalle puolelle. Nykyään Suojanen asuu Kittilän kirkonkylässä, eikä kaipaa enää tunturikylien sykkeeseen, jossa hän on tehnyt vaiherikkaan työuransa.
Se, että Suojanen päätyi työuransa alussa juuri Lappiin, oli hetken mielijohde ja päähänpisto.
– Kävin koulua Järvenpäässä, ja opettaja kysyi minulta ja ystävältäni, mitä me aiomme tehdä, kun koulu päättyy. Keksimme vastata, että me lähdemme töihin Lappiin. Ei sitä oltu suunniteltu sen tarkemmin, Suojanen muistelee.
Opiskelut tulivat päätökseen jouluna 1974, ja pian sen jälkeen alkoi työnhaku. Suojasen ystävän kotiin tuli Helsingin Sanomat, jonka työpaikkailmoitukset kaverukset lukivat tarkasti. Kun Kilpisjärven matkailuhotelli haki työntekijöitä, kävivät puhelinlinjat kuumina.
– Ystäväni soitti ensin hotelliin, ja löi työt lukkoon sen puhelun aikana. Tämän jälkeen hän soitti minulle, ja kehotti tekemään samoin. Tein työtä käskettyä ja minunkin pestini keittiöapulaisena oli sillä siisti. Silloin töihin pääsi vähän eri tavalla kun tänä päivänä, Suojanen naurahtaa.
Vakipöytiä ja bussimatkailua
Alkoi kiivas valmistautuminen lähtöön. Ystävysten piti selvittää, mitä pitää pakata mukaan. 70-luvulla ei ollut Googlea tai netin keskustelupalstoja, joista kysyä. Taas piti ottaa puhelin käteen ja soittaa.
– Siihen aikaan Kilpisjärvellä ei ollut edes kauppaa. Lähin kauppa sijaitsi Kaaresuvannossa sadan kilometrin päässä, eikä meillä ollut omaa autoa. Postiautolla sai tilattua, jos sellaista tarvetta tuli. Majoitus ja ruoka tarjottiin työn puolesta, Suojanen muistelee.
Ensimmäinen kevät ja kesä kuluivat nopeasti. Syksyllä Suojanen palasi hetkeksi etelään, mutta palasi keväällä takaisin Saanatunturin kupeeseen. Kesällä töitä oli hotellin lisäksi matkamuistokioskissa. Hiljaisina aikoina Suojanen työskenteli Pallastunturin matkailuhotellissa, joka oli Kilpisjärven hotellin tapaan Suomen Matkailuliiton paikka.
– Talvisin asiakkaat olivat suomalaisia ja vuodesta toiseen samoja. Tiesin, että tietyllä viikolla tulevat sen ja sen nimiset ihmiset. Heillä saattoi olla jopa ravintolasalissa vakipöytä, jonka ääressä he söivät lomaviikkonsa ateriat, Suojanen kuvailee.
Töitä tehtiin aamu- ja iltavuoroissa. Ajalle kuvaavaa oli, että ruokaa sai aina valomerkkiin asti, joka oli puoli yhdeltä yöllä.
Kesällä vaihtuvuutta oli talvea enemmän, ja asiakkaina oli suomalaisia omatoimimatkailijoita sekä saksalaisia ryhmiä. Parhaimmillaan matkailuhotellin eteen ajoi kolme kertaa viikossa linja-auto, joka oli täynnä saksalaisia. Kylä kasvoi ja kehittyi vuosi vuodelta.
– Kilpisjärvelle saatiin kauppa sinä aikana, kun työskentelin siellä. Loppuaikanani vietin kylällä koko vuoden, jolloin oli selkeästi nähtävissä alueen vilkastuminen. Talvikin oli hyvin vilkas, kun suomalaisten lisäksi kävijöinä oli norjalaisia, Suojanen kertoo.
Sirkassa on kaikki
Kilpisjärven matkailuhotellissa alkoi peruskorjaus 70–80-lukujen taitteessa. Se siivitti Suojasen vaihtamaan työ- ja asuinpaikkaa hieman etelämmäksi – Kittilään, Sirkan kylään. Hotelli Levitunturi oli juuri avaamassa ovensa, ja ravintolapäälliköksi pestattu entinen työtoveri palkkasi Suojasen.
– Levillä näki jo vähän enemmän muitakin ihmisiä. Sirkka oli jo silloin kunnon kylä. Tuntui, että elinpiiri laajeni kertaheitolla. Aika harvoin oli tarvetta lähteä Sirkasta mihinkään, siellä oli kaikki, Suojanen nauraa.
Levihotelli oli ammattiliittojen rakennuttama, ja asiakkaat olivat pääosin suomalaisia perheitä ja pariskuntia. A-oikeuksin varustettu Levihotelli oli aluksi ainoa paikka, jossa järjestettiin tansseja ja orkesterimusiikkia.
– Sesonkina hotellin ravintola oli jokaisena iltana tupaten täynnä, kun kaikki alueen lomailijat tulivat meille. Kesällä oli paljon hiljaisempaa ja henkilökuntaakin oli vähemmän.
Muutaman Levillä vietetyn vuoden jälkeen Suojanen lähti etelään, mutta pian pohjoinen veti taas puoleensa – tällä kertaa elämänkumppanin ja Hullu Poron muodossa.
– Vappuna 1989 palasin Sirkkaan ja aloitin työt Hullu Porossa, jossa toimin salin yleismiehenä.
Hullu Porosta kehkeytyi ajan saatossa menopaikka vailla vertaa. Karaoke oli rantautunut Suomeen ja tietenkin myös Hullu Poroon, jossa karaokeisäntä kävi laitteineen vetämässä lauluiltoja. Suojasen etelän vuosien aikana Levi oli kasvanut, ja tunturikylään oli avattu kylpylä ja hotelli Sirkan Tähti. Edes lama ei hidastanut tahtia, pikemminkin päinvastoin.
– Olin Hullu Porossa yhteensä seitsemän vuotta, ja vuosi vuodelta meno kiihtyi hullummaksi, Suojanen muistelee.
Käristystä ja karaokea
Vankasta ravintola-alan kokemuksestaan huolimatta Suojanen ei ollut ajatellut, että perustaisi oman yrityksen. Elämänkumppani oli kuitenkin toista mieltä ja niin Ravintola Erämies pitopalveluineen avasi ovensa Kittilän keskustassa.
– Onni oli se, että perustettava yritys oli ravintola, Suojanen hymähtää.
Samalla paikalla ja samalla nimellä varustettu ravintola oli sulkenut ovensa jo vuosia aiemmin, ja tiloihin tehtiin iso saneeraus. Ensimmäistä vuotta varjosti elämänkumppanin äkillinen menehtyminen, eikä tuoreen yrittäjän arki ollut helppoa, kun kotona oli pieni lapsi.
– Varsinkin alkuaikoina saatoin olla ensin päivällä hetken Erämiehessä, ja illalla Sirkassa toimittamassa pitopalvelun ruokatilauksia. Tietenkin yritin olla myös mahdollisimman paljon kotona, Suojanen muistelee.
Anne Suojanen (kuvassa keskellä) Erämiehen keittiössä pitämässä palaveriä. Kuva Anne Suojaselta.
Erämiehessä järjestettiin muun muassa karaoketansseja. Kuva Anne Suojaselta.
Erämiehen asiakaskunta muodostui paikallisista ja matkailijoista. Sesonkiaikojen tunnettu vaihtopäivä lauantai oli myös Erämiehessä vilkas päivä, kun matkailijat pysähtyivät syömään.
– Me saimme osamme Sirkkaan matkaavista turisteista, kun autoilijat poikkesivat Erämiehessä syömässä menomatkallaan, Suojanen kertoo.
Perjantai-iltaisin ravintolassa laulettiin karaokea, joka veti väkeä. Synergia Sirkan kanssa toimi tässäkin – Erämiehen sulkeuduttua osa asiakkaista jatkoi iltaa matkailukeskuksen ravintoloihin.
Elämä eteni eteenpäin, ja Suojanen tapasi nykyisen miehensä, Esa Hämäläisen, joka työskenteli sittemmin Erämiehessä salin puolella. Välillä kestittävänä oli kuuluisiakin asiakkaita.
– Kari Tapio oli ihan meidän vakikävijä. Muusikoita kävi muutenkin usein, heillä oli Levillä keikkoja, ja he ajelivat sitten päiväseltään Kittilään syömään, Suojanen kertoo ja jatkaa:
– Niin hyvää poronkäristystä ei varmasti saanut missään muussa ravintolassa kuin meillä. Käristys ei ollut missään isossa sammiossa, mistä sitä olisi kauhottu lautasille päivän mittaan, vaan me teimme sen aina jokaiselle ruokailijalle erikseen.
Kittilän kirkonkylän iltaelämä alkoi hiipua, kunnes se tuntui sammuvan kokonaan. Erämiehen taival tuli päätökseen 2010-luvun alussa, noin seitsemäntoista vuotta sen jälkeen kun ravintola oli avattu.
– Päädyimme siihen, että ravintolatoiminta kannatti lopettaa. Pitopalvelupuoli jatkui, ja pyöritin sitä aina eläkepäiviini asti, Suojanen kertoo.
Eläkepäiviä eletään nyt, ja Suojanen viihtyy edelleen Tunturi-Lapissa, eikä suunnittele muuttoa kotiseudulleen. Koti, puoliso ja tytär perheineen ovat Kittilässä.
– Tulin nuorena tyttönä pohjoiseen töiden perässä, ja rakensin elämäni tänne, Suojanen päättää.