Bigga Aikion joikatessa tuntuu kuin maailma pysähtyisi

Pu­nai­seen saa­men­pu­kuun pu­keu­tu­nut tum­ma­hiuk­si­nen nai­nen sei­soo met­sän lai­dal­la nö­köt­tä­vän laa­vun edus­tal­la. Ho­pei­nen ris­ku ki­mal­te­lee kil­paa ke­vä­tau­rin­gon kans­sa sa­mal­la, kun har­ti­oil­la ole­van ko­ris­teel­li­sen hui­vin hap­sut hei­lu­vat hil­jal­leen tuu­les­sa. Nai­sen toi­ses­sa kä­des­sä on suu­ri, kau­niis­ti ku­vi­oi­tu rum­pu.

Po­ron­na­has­ta ja -sar­ves­ta val­mis­tet­tu ka­pu­la saa rum­mus­ta il­moil­le peh­me­än ku­mah­duk­sen.

”Tämä joi­ku, Su­ga­dit, on mi­nul­le eri­tyi­sen tär­keä. Se on omis­tet­tu edes­men­neel­le sis­kol­le­ni Maa­re­nil­le”, Big­ga Ai­kio ker­too ja al­kaa sit­ten joi­ka­ta var­mal­la, tun­teik­kaal­la ää­nel­lä.

”Dav­ve­bieg­ga bo­so­da čo­as­ka­dit, go­av­vedál­vi lea giđa man­ji­dan, los­sa lea olb­mo eal­li­ma su­gus, ii go son be­aiv­váš buvt­te ilu.”

Lu­mi­sen met­sän kes­kel­lä sol­ju­vat saa­men­kie­li­set sa­nat ker­to­vat ta­ri­naa kyl­mäs­tä poh­jois­tuu­les­ta sekä ke­vä­tau­rin­gon tuo­mas­ta ilos­ta pit­kän, ras­kaan ajan­jak­son kes­kel­le.

Esi­tyk­sen jäl­keen maa­il­ma tun­tuu py­säh­ty­neen. Het­ken ai­kaa ole­mas­sa on vain tuu­len vire pui­den ok­sil­la sekä joi­un jäl­keen­sä jät­tä­mä läm­min tun­ne, jon­ka ku­vai­luun ei ole ole­mas­sa oi­ke­an­lai­sia sa­no­ja.

48-vuotias Bigga Aikio opetteli äidinkielensä ja syntymälahjana saadun joikaamisen taidon vasta aikuisiällä. ”Nyt minulla on vahva tunne siitä, että olen löytänyt todellisen ja aidon identiteettini.”

Unohtunut äidinkieli

Seu­ra­tes­sa esi­tys­tä, jos­sa nai­nen elää joi­kua koko ke­hol­laan, oli­si help­po ku­vi­tel­la, et­tä Ai­kio on joi­kan­nut koko ikän­sä. To­si­a­si­as­sa saa­me­lais­per­hee­seen syn­ty­nyt Ai­kio on op­pi­nut niin saa­men kie­len kuin joi­kaa­mi­sen­kin vas­ta ai­kui­si­äl­lä.

Kun Ai­kio oli lap­si, pu­hut­tiin Iva­lon-Ma­tis­sa asu­vas­sa po­ron­hoi­ta­ja­per­hees­sä suo­mea ja poh­jois­saa­mea. Nuo­ren ty­tön suus­sa kak­si kiel­tä se­koit­tui­vat no­pe­as­ti iloi­sek­si se­ka­mels­kak­si.

”Áhkku (iso­äi­ti) sa­noi tuol­loin isäl­le­ni, et­tä pää­ni me­nee kah­des­ta kie­les­tä se­kai­sin ei­kä mi­nul­le pi­täi­si pu­hua kuin yh­tä kiel­tä. Tuos­ta het­kes­tä eteen­päin ko­to­na ei käy­tet­ty enää lain­kaan saa­men kiel­tä.”

Vaik­ka Ai­kio sai pe­rus­kou­lus­sa edel­leen saa­men ope­tus­ta, ei muu­ta­ma viik­ko­tun­ti riit­tä­nyt kie­len kun­nol­li­seen yl­lä­pi­toon. Pik­ku­hil­jaa lap­se­na saa­dut äi­din­kie­len opit pai­nui­vat pin­nan al­le ja unoh­duk­siin.

Oman lap­sen syn­ty­män myö­tä 26-vuo­ti­as Ai­kio päät­ti kui­ten­kin ope­tel­la saa­men kie­len uu­del­leen.

”Olin ko­ke­nut vuo­sien ajan vah­vaa riit­tä­mät­tö­myy­den tun­net­ta saa­me­lai­suu­des­ta­ni ja hä­pe­sin suu­res­ti kie­li­tai­dot­to­muut­ta­ni. Ha­lu­sin kui­ten­kin lap­se­ni op­pi­van pu­hu­maan saa­mea, sil­lä kie­len mer­ki­tys on saa­me­lai­syh­tei­söis­sä val­ta­van suu­ri”, Ai­kio ker­too.

Pit­kä­jän­tei­nen työ tuot­ti tu­los­ta. Tänä päi­vä­nä Ai­kio pu­huu ja kir­joit­taa saa­mea niin hy­vin, et­tei ku­kaan voi­si ar­va­ta hä­nen jou­tu­neen opet­te­le­maan kie­len alus­ta al­ka­en uu­del­leen.

”Tun­tuu sil­tä, kuin oli­sin saa­nut oman iden­ti­teet­ti­ni ta­kai­sin. Saa­men kie­len tai­to joh­dat­te­li mi­nut myös joi­ku­jen maa­il­maan.”

Kieltä, kulttuuria ja kommunikaatiota

Pe­rin­tei­nen saa­me­lai­nen joi­ku ei ole vain mu­siik­kia, vaan myös tär­keä ta­ri­nan­ker­ron­nan vä­li­ne. En­ti­sai­koi­na saa­me­lais­ten ta­ri­nat kul­ki­vat su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le ni­me­no­maan joi­ku­jen muo­dos­sa. Joi­ku­ja on käy­tet­ty myös tie­don­vä­li­tyk­sen vä­li­nee­nä, ja nii­den avul­la on saa­tet­tu vies­tiä yh­tei­söön kuu­lu­vien ih­mis­ten ta­pah­tu­mis­ta ja koh­ta­lois­ta.

Jo­kai­sel­la Suo­mes­sa asu­val­la saa­me­lais­kan­sal­la on oma kie­len­sä, joi­ku­pe­rin­teen­sä sekä ta­pan­sa joi­ka­ta. Poh­jois­saa­mek­si joi­kua tar­koit­ta­va sana on luoh­ti, ina­rin­saa­me­lai­sil­le joi­ku on liv­đe ja kolt­ta­saa­me­lai­sil­le puo­les­taan ju­õigg.

Suu­rin osa joi­uis­ta on jo­ta­kin tiet­tyä hen­ki­löä ja hä­nen omi­nai­suuk­si­aan ku­vai­le­via hen­ki­lö­joi­ku­ja. Hen­ki­löi­den li­säk­si joi­un koh­tei­ta voi­vat ol­la esi­mer­kik­si pai­kat, eläi­met tai vaik­ka­pa joi­kaa­jan it­sen­sä luon­nos­sa nä­ke­mät ja ko­ke­mat asi­at.

”Joi­ku on ikään kuin osa asi­aa tai sen iden­ti­teet­tiä. Saa­mek­si sa­nom­me­kin, et­tä joi­ku lai­te­taan tai ase­te­taan jol­le­kin”, Ai­kio ker­too.

Voi­ko kuka ta­han­sa sit­ten op­pia joi­kaa­maan?

Pe­ri­aat­tees­sa kyl­lä. Eri joi­ku­jen ryt­mien, me­lo­di­oi­den ja ään­tei­den op­pi­mi­nen on mah­dol­lis­ta ke­nel­le ta­han­sa.

”On kui­ten­kin muis­tet­ta­va, et­tei joi­ku ole ai­no­as­taan mu­siik­kia, vaan kiel­tä ja kom­mu­ni­kaa­ti­o­ta. Joi­ku si­too ih­mi­sen osak­si so­si­aa­lis­ta ver­kos­toa, yh­tei­söä ja alu­een his­to­ri­aa. Se on siis pal­jon enem­män, kuin pe­rin­tei­nen tapa lau­laa”, Ai­kio muis­tut­taa.

Sukupolvelta toiselle

Ai­ki­on su­vus­sa joi­kaa­mi­sen tai­to on kul­ke­nut su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le jo sa­to­jen vuo­sien ajan. Hä­nen isän­sä, Nii­les-Jou­ni, on sä­vel­tä­nyt, so­vit­ta­nut ja sa­noit­ta­nut lu­kui­sia joi­ku­ja. Tä­män li­säk­si Nii­les-Jou­ni on toi­mi­nut saa­me­lais­kult­tuu­rin ak­tii­vi­se­na sa­nan­saat­ta­ja­na esiin­ty­mäl­lä ak­tii­vi­ses­ti eri puo­lil­la maa­il­maa.

Myös isoi­sä Uu­la ja isoi­soi­sä Kaa­pin Jou­ni oli­vat ah­ke­ria joi­kaa­jia.

Ai­kio it­se löy­si ki­pi­nän joi­kaa­mi­seen vas­ta ai­kui­si­äl­lä.

”Vel­je­ni An­te on kir­jai­li­ja ja joi­ku­tai­tei­li­ja, ja myös sis­ko­ni Maa­ren eh­ti le­vyt­tää omia joi­ku­jaan. Mi­nul­le joi­ku­jen maa­il­ma au­ke­si kui­ten­kin kun­nol­la vas­ta 43-vuo­ti­aa­na, kun jou­duin lo­pet­ta­maan it­sel­le­ni rak­kaan tans­si­har­ras­tuk­sen. Kai­pa­sin tans­sin ti­lal­le jo­tain, jon­ka kaut­ta voi­sin to­teut­taa it­se­ä­ni ja si­säis­tä luo­vuut­ta­ni”, hän ker­too.

Enontekiön ja Kautokeinon alueella käytetty saamenpuku on koristeellisin Suomen saamelaisalueen puvuista. Aikion päällä oleva puku on hänen itsensä ompelema.

Liit­ty­mi­nen Sámi Jie­nat-kuo­roon ava­si Ai­ki­on sil­mät saa­me­lai­sel­le joi­ku­mu­sii­kil­le. Kuo­ron kaut­ta hän löy­si it­ses­tään ky­vyn, jon­ka ole­mas­sa­o­los­ta ei ol­lut kos­kaan tien­nyt­kään.

”Vaik­ka olin kas­va­nut joi­ku­jen ym­pä­röi­mä­nä, en ol­lut ko­keil­lut joi­kaa­mis­ta kos­kaan to­sis­sa­ni. In­nos­tut­tu­a­ni asi­as­ta olin kui­ten­kin no­pea op­pi­maan, ja ny­ky­ään joi­kaa­mi­ses­ta on­kin tul­lut erot­ta­ma­ton osa elä­mää­ni”, Ai­kio hy­myi­lee.

Sit­tem­min Ai­kio on sä­vel­tä­nyt ja sa­noit­ta­nut myös omia joi­ku­ja. Omaa lau­lu­aan hän sä­es­tää ny­ky­ään po­ron­na­has­ta, -sar­ves­ta ja koi­vus­ta val­mis­te­tul­la rum­mul­la.

”Lä­hi­tu­le­vai­suu­des­sa ta­voit­tee­na­ni on teh­dä myös oma joi­ku­al­bu­mi”, hän pal­jas­taa.

Koti Saamenmaalla

Ai­kio on ko­ke­nut maa­il­man­kan­sa­lai­nen, jota elä­mä on kul­jet­ta­nut eri puo­lil­le maa­il­maa. Om­pe­li­ja-ar­te­saa­ni­na ja saa­men­kie­li­se­nä las­ten­tar­ha­no­pet­ta­ja­na työs­ken­nel­lyt tuik­ki­va­sil­mäi­nen nai­nen on mat­kus­tel­lut lä­hes kol­mes­sa­kym­me­nes­sä eri maas­sa. Vuo­sien var­rel­la vä­li­ai­kai­nen ko­ti­pe­sä on pys­ty­tet­ty niin Hel­sin­kiin, Rans­kaan, Kau­to­kei­noon kuin Het­taan­kin.

Täl­lä het­kel­lä Ai­kio asuu Kit­ti­län Kön­kääl­lä. Mar­ras­kuus­ta huh­ti­kuu­hun hän joi­kaa päi­vit­täin Le­vil­lä si­jait­se­vas­sa Saa­men Kam­mi-ra­vin­to­las­sa yh­des­sä isän­sä kans­sa. Töi­den ohel­la Ai­kio opis­ke­lee lä­hi­hoi­ta­jak­si Muo­ni­os­sa.

Vuo­sien et­sin­nän jäl­keen Ai­kio ker­too löy­tä­neen­sä myös pai­kan, jota kut­sua ko­dik­si.

”Se ei ole Kön­gäs, Iva­lon-Mat­ti tai mi­kään muu­kaan tiet­ty paik­ka tai kylä, vaan koko Saa­men­maa. Mis­sä päin Saa­men­maa­ta iki­nä olen­kaan, tun­nen olo­ni yh­tä ai­kaa ko­toi­sak­si ja va­paak­si. Se on us­ko­ma­ton­ta.”