Keskiyön aurinkoa tervehtimässä

Yöttömien öiden aikaan aurinko ei laske lainkaan horisontin taakse. Kittilässä yöttömät yöt alkoivat jo toukokuussa, ja jatkuvat heinäkuun loppuun saakka. Upeimman keskiyön auringon kokemuksen saa, kun kipuaa auringon perässä tunturiin. Me kävimme Kittilässä sijaitsevalla Aakenustunturilla.

Ka­me­ra, kah­via, pari lei­pää ja suk­laa­ta. Vil­la­pai­taa ei pa­ra­ne unoh­taa. Vaik­ka ol­laan jo rei­lus­ti ke­sä­kuun puo­lel­la, yöt ovat ol­leet kyl­miä – nip­pa nap­pa nol­lan pa­rem­mal­la puo­lel­la. Olem­me läh­dös­sä met­säs­tä­mään kes­kiy­ön au­rin­koa. Au­rin­ko­han tie­ten­kin on juu­ri siel­lä, mis­sä sen tä­hän ai­kaa vuo­des­ta kuu­luu­kin ol­la, mut­ta ta­sai­nen pil­vi­mas­sa on sit­ke­äs­ti peit­tä­nyt au­rin­gon taak­seen jo pa­rin vii­kon ajan. Edel­li­se­nä yö­nä tai­vas oli lo­pul­ta­kin kir­kas, ja sa­man­lais­ta on lu­vas­sa täl­le­kin il­lal­le. Ret­kel­le siis!

Läh­dem­me liik­keel­le To­to­vaa­ras­ta. Seu­rak­se­ni läh­tee Le­vin Sa­no­mien so­me­toi­mit­ta­ja Lau­ra Jus­si­la. Lau­ra ajaa To­to­vaa­ran park­ki­pai­kal­le Le­vil­tä, minä Yl­läk­sel­tä. Ret­kem­me koh­de, Aa­ke­nus­tu­pa, si­jait­see Kit­ti­läs­sä, Aa­ke­nus­tun­tu­rin ku­pees­sa. Le­vil­tä To­to­vaa­raan ajaa noin 20 mi­nuut­tia.

”Ei mat­ka ei­kä mi­kään”, Lau­ra kom­men­toi.

Pie­nem­mäl­lä vai­val­la pää­see, jos va­lit­see koh­teek­si Le­vi­tun­tu­rin tai Kät­kä­tun­tu­rin, mut­ta on­han Aa­ke­nus koh­tee­na ai­van omaa luok­kaan­sa.

Taukopaikka hipoo täydellisyyttä

Kel­lo näyt­tää ta­san il­ta­kym­men­tä, kun nak­kaan re­pun sel­kää­ni ja läh­dem­me kä­ve­le­mään koh­ti Va­sa­la­kea. Reit­ti al­kaa ta­sai­se­na hiek­ka­tie­nä, jota pit­kin työn­täi­si vaik­ka las­ten­vau­nu­ja. Heti al­ku­mat­kas­ta pi­tää kui­ten­kin ylit­tää pui­nen sil­ta, jon­ka kun­to on to­del­la huo­no. Täs­sä huo­no­jal­kai­sem­pi saa ol­la tark­ka­na.

Olem­me no­pe­as­ti en­sim­mäi­ses­sä ris­teys­koh­das­sa. Jos ha­lu­aa käy­dä Iso-To­to­vaa­ras­sa Haa­ve­pa­lol­la, täs­tä kään­nyt­täi­siin va­sem­mal­le. Haa­ve­pa­loon ra­ken­net­tiin uu­si kota vuon­na 2019. Upea käyn­ti­koh­de oli­si se­kin. Me kui­ten­kin jat­kam­me mat­kaam­me suo­raan eli koh­ti Va­sa­la­kea.

Alkumatka taittuu perisuomalaisissa koivikkomaisemissa. Kuvassa Laura ja Taisto-koira.

Vai­vih­kaa reit­ti al­kaa nous­ta. Al­kuun ei edes huo­maa kul­ke­van­sa ylä­mä­keä, kun­nes mut­kat vä­hi­tel­len jyrk­ke­ne­vät. Vie­lä pari vuot­ta sit­ten elo­kuus­sa reit­ti oli hy­vin eri­lai­nen: ki­vik­koi­nen ja juu­rak­koi­nen. Sit­tem­min reit­ti on pääl­lys­tet­ty ki­vi­tuh­kal­la. Mi­kään pik­kup­ro­jek­ti se ei ol­lut. Kan­sal­lis­puis­toon ei ole isoil­la ko­neil­la asi­aa, jo­ten rei­tit teh­dään kä­si­työ­nä.

Aakenustunturi sijaitsee Ylläs-Pallastunturin kansallispuistossa.

Totovaaran parkkipaikalta lähtevä kivituhkabaana kohoaa lähes Vareslaen huipulle saakka. Lakialue on rakkakivikkoa.

Help­po­kul­kui­nen ki­vi­tuh­ka­baa­na jat­kuu lä­hes ylös saak­ka. Ete­nem­me rau­hak­seen ja py­säh­te­lem­me ot­ta­maan ku­via. Kun laki lä­hes­tyy, on ai­ka las­kea au­rin­ko­la­sit alas ot­sal­ta – siel­lä se odot­taa, kes­kiy­ön au­rin­ko, joka pais­taa Mo­los­la­el­le Py­hä­tun­tu­rin ta­kaa. Py­säh­dym­me ihas­te­le­maan tai­a­no­mais­ta tun­nel­maa.

”On muu­ten ihan mah­ta­vaa, et­tei vie­lä ole iti­koi­ta!”, Lau­ra to­te­aa.

Ai­van tot­ta. Koko met­säi­sen al­ku­mat­kan saim­me kul­kea il­man ini­se­viä ys­tä­viä.

Ylem­pä­nä Va­sa­la­en pääl­lä reit­ti muut­tuu rak­ka­ki­vi­kok­si, jos­sa saa kat­soa vä­hän tar­kem­mal­la sil­mäl­lä, mi­hin koh­taan koi­pen­sa aset­taa.

Va­sa­la­en tau­ko­paik­ka mai­se­ma­penk­kei­neen hi­poo täy­del­li­syyt­tä – tun­tu­ri­jo­no kum­pui­lee ho­ri­son­tis­sa ja tai­vas ha­pui­lee per­si­kan ja pin­kin sä­vy­jä. Oi­ke­al­la ko­ho­aa Mo­los­la­ki.

Polku muuttuu Vareslaella rakkakivikoksi.

Matkan varrella on parit opastetaulut, joissa kerrotaan alueen asukkaista.

Reitti on selkeästi viitoitettu koko matkalta – näin kirkkaalla säällä ei ole eksymisen vaaraa.

Tuvan sijainti tarkkaan mietitty

Läh­dem­me las­keu­tu­maan alas koh­ti Iso Mo­los­jän­kää. Jos osaa oi­kein tark­kaan kat­soa, Aa­ke­nus­tu­van­kin voi mil­tei erot­taa mai­se­mas­ta. Aa­ke­nus­tu­pa ra­ken­net­tiin ke­säl­lä 2021. Kä­vin tuol­loin kat­so­mas­sa työ­maa­ta, seu­ra­na­ni ra­ken­nus­mes­ta­ri ja Met­sä­hal­li­tuk­sen Luon­to­pal­ve­lui­den suun­nit­te­li­ja Mar­ko Huus­ko. Tupa on Mar­kon piir­tä­mä ja en­sim­mäi­nen tätä ni­me­no­mais­ta mal­lia. En­nen Aa­ke­nus­tu­van ra­ken­ta­mis­ta kul­ki­joi­ta pal­ve­li van­ha po­ro­kämp­pä, joka si­jait­see yhä jän­kän reu­nal­la. Kämp­pä oli niin huo­no­kun­toi­nen, et­tei sitä kan­nat­ta­nut läh­teä kun­nos­ta­maan. Kämp­pä on yhä ole­mas­sa, mut­ta ovi on sä­pis­sä.

Tämä polku johtaa vanhalle porokämpälle, joka on niin huonossa kunnossa, ettei sitä kannattanut enää korjata.

Uut­ta tu­paa ei ra­ken­net­tu jän­kän lai­taan, vaan ylem­mäs tun­tu­riin, Mo­los­la­en kyl­keen. Aa­ke­nus­tu­van si­jain­ti on mie­tit­ty tark­kaan, ja sen löy­si Met­sä­hal­li­tuk­sen suun­nit­te­li­ja Jari Yl­läs­jär­vi. Tu­van si­jain­ti on va­lit­tu pai­kas­ta, jos­sa se pal­ve­lee mah­dol­li­sim­man mo­nes­ta suun­nas­ta tu­le­via kul­ki­joi­ta.

Kel­lo on vä­hän yli yk­si­tois­ta, kun olem­me las­keu­tu­neet alas Va­sa­la­el­ta. Pol­ku jat­kuu oi­ke­al­le myö­täil­len Mo­los­la­en reu­naa. Yk­si­näi­nen riek­ko­naa­ras put­kah­taa rei­til­le, kat­soo mei­tä het­ken epäi­le­väs­ti ja pöt­kii sit­ten lä­him­män kuu­sen taak­se pii­loon. Tun­tu­ri­pu­ro lo­ri­see rei­tin var­rel­la ja maas­to käy kos­te­am­mak­si. Ta­val­li­sil­la lenk­ka­reil­la ja va­el­lus­ken­gil­lä kui­ten­kin pär­jää var­sin hy­vin.

Moloslaen kyljessä on metsää ja pieniä puroja.

Sukka silmille ja nukkumaan

Kun saa­vum­me Aa­ke­nus­tu­van pi­haan, huo­maam­me, et­tä kes­kiy­ön au­rin­ko on hou­ku­tel­lut mui­ta­kin kul­ki­joi­ta. Puu­lii­te­rin vie­reen on pys­ty­tet­ty vih­reä ku­po­li­telt­ta. Au­ti­o­tu­vas­sa nä­kyy lii­ket­tä. Si­säl­lä mei­tä ovat vas­tas­sa Suvi Kos­ke­la ja Han­na-Mari Lah­ti­nen.

”Tu­lim­me seit­se­män ai­kaan, mut­ta ei ole vie­lä al­ka­nut nu­kut­ta­maan”, Suvi nau­raa yöt­tö­män yön vai­ku­tus­ta.

Aa­ke­nus­tu­van ik­ku­nois­ta tul­vii si­sään va­loa. On ai­van yh­tä va­loi­saa kuin kes­kel­lä päi­vää. Tam­pe­re­lai­nen Han­na-Mari on poh­joi­ses­sa viet­tä­mäs­sä kuu­kau­den lo­maa, ja hä­nen äkäs­lom­po­lo­lai­nen ys­tä­vän­sä Suvi hou­kut­te­li nai­sen ret­kel­le.

”Mei­dän piti tul­la tän­ne päi­vä­ret­kel­le, mut­ta sain Han­na-Ma­rin pu­hut­tua yö­ret­kel­le”, Suvi pal­jas­taa.

”Olen en­sim­mäis­tä ker­taa yön yli ret­kel­lä. Suvi on ko­ke­neem­pa­na ret­kei­li­jä­nä kait­se­mas­sa mi­nua.”, Han­na-Mari nau­raa.

”On lai­na­höy­he­net ja kaik­ki”, hän viit­taa la­ve­reil­le le­vi­tet­tyi­hin ma­kuu­pus­sei­hin.

Aakenustupa rakennettiin vuoden 2021 kesällä.

Suvi ja Hanna-Mari viettivät yötä tuvalla.

Nai­set ovat pa­ti­koi­neet Aa­ke­nus­tu­val­le pi­dem­män kaut­ta: Py­hä­jär­ven park­ki­pai­kal­ta.

”Tau­koi­neen mat­kaan meni noin 4,5 tun­tia”, he yn­näi­le­vät.

”Reit­ti oli yl­lät­tä­vän in­ten­sii­vi­nen. Al­kuun oli ai­ka help­poa, mut­ta sit­ten tuli tiuk­kaa nou­sua. Laki oli ki­vik­koi­nen, ja hui­pul­la oli to­del­la tuu­lis­ta”, Suvi ker­too.

”Hu­put pääs­sä piti ede­tä, ei pys­ty­ny jut­te­le­maan mi­tään”, Han­na-Mari jat­kaa.

”Mut­ta mai­se­mat oli­vat upe­at, eh­dot­to­mas­ti vai­van ar­voi­nen reis­su”, nai­set sum­maa­vat.

Seu­raa­va­na aa­mu­na Suvi ja Han­na-Mari ai­ko­vat kä­vel­lä Va­sa­la­en yli To­to­vaa­ran park­ki­pai­kal­le, jos­ta he saa­vat kyy­din ta­kai­sin au­tol­leen Py­hä­jär­vel­le. Sitä en­nen pi­täi­si kui­ten­kin nuk­kua. Nik­si­pirk­kaa ei tar­vi­ta, sil­lä rat­kai­sut löy­ty­vät omas­ta ta­kaa.

”Mi­nul­la on tuol­la la­ve­ril­la tuo mus­ta suk­ka, jon­ka ajat­te­lin ase­tel­la sil­mil­le, kun ei ole uni­mas­kia mat­kas­sa. Mi­nun vink­ki­ni nuk­ku­mi­seen on siis, et­tä suk­ka naa­mal­le. Mut­ta älä käy­tä suk­kaa, joka on ol­lut päi­vän ja­las­sa”, Han­na-Mari nau­raa.

Suvi luot­taa tuu­bi­hui­viin.

”Tuu­bi­hui­vi on ai­na ot­sal­la. Sen vain ve­täi­see sil­mien pääl­le, kun ru­pe­aa nuk­ku­maan. Tuu­bi­hui­vin on hyvä ol­la hen­git­tä­vää ma­te­ri­aa­lia ja mus­ta tai tum­man­har­maa. Käy­tän tätä kik­kaa ko­to­na­kin, kun en jak­sa vi­ri­tel­lä niin pal­jon pi­men­nys­ver­ho­ja”, Suvi sa­noo.

Han­na-Ma­ril­la on toi­nen­kin tuu­bi­hui­vi­vink­ki.

”Unt­si­kan kun tait­te­lee tuu­bi­hui­vin si­sään, sii­tä saa tyy­nyn. Jos­tain Fa­ce­boo­kis­ta tä­män bon­ga­sin.”

Keho ei ymmärrä, että on yö

Toi­vo­tam­me Su­vil­le ja Han­na-Ma­ril­le hy­vät yöt ja hy­väs­te­lem­me Aa­ke­nus­tu­van. Olim­me aja­tel­leet eväs­tel­lä ul­ko­tu­li­pai­kal­la, mut­ta kos­ka au­ti­o­tu­van väki ker­toi, et­tä tel­tas­sa on kak­si hen­keä nuk­ku­mas­sa, pää­täm­me pa­la­ta Va­res­la­en mai­se­ma­pen­keil­le naut­ti­maan kes­kiy­ön au­rin­gos­ta ja hy­vin ai­kai­ses­ta kel­lo yh­den aa­mu­kah­vis­ta.

Va­res­la­el­la au­rin­ko maa­laa kai­ken pu­nai­sek­si. On vai­kea us­koa, et­tä nyt to­del­la on yö. Krop­pa­kaan ei sitä il­mei­ses­ti ym­mär­rä, kos­ka vä­sy­myk­ses­tä ei ole tie­to­a­kaan.

Tau­on jäl­keen pak­kaam­me rep­pum­me ja läh­dem­me ta­kai­sin koh­ti To­to­vaa­raa. Häm­mäs­te­lem­me yhä hy­vää tuu­ri­am­me – pa­rem­paa yö­tä kes­kiy­ön au­rin­gon ret­kel­le ei oli­si voi­nut osua.

Eihän tämän upeampaa eväspaikkaa olekaan!

Yöksi kotiin. Reissuun vierähti 3,5 tuntia taukoineen.