Munkkitaikinaa ja taulukkolaskentaa

Luvattumaa on saanut uudet yrittäjät. Jenni Mikkolalla ja Ilmari Helteellä on edessään kiireinen syksy – ennen joulukuuta pitää ottaa haltuun monta asiaa. Täydellisen munkkitaikinankaan merkitystä ei sovi vähätellä.

Vii­me tal­ve­na yk­si jos toi­nen­kin kul­ki­ja kävi Ou­nas­jo­en mut­kas­sa kol­kut­te­le­mas­sa Lu­vat­tu­maan la­tu­kah­vi­lan ovel­la, mut­ta tur­haan. Kiin­ni oli ja py­syi. Nyt Lu­vat­tu­maas­ta kii­rii ilou­u­ti­sia:

– Avaam­me jou­lu­kuus­sa! Jen­ni Mik­ko­la iloit­see.

– Tätä vies­tiä on hyvä rum­mut­taa jo täs­sä vai­hees­sa, jot­ta ke­vääl­lä hiih­tä­jät, kelk­kai­li­jat ja muut asi­ak­kaat tie­tä­vät tul­la meil­le, hän jat­kaa.

Jen­ni Mik­ko­la ja hä­nen yri­tys­kump­pa­nin­sa Il­ma­ri Hel­le ei­vät ole uu­sia alu­eel­la. He ovat työs­ken­nel­leet jo tois­ta­kym­men­tä vuot­ta se­son­ki­työn­te­ki­jöi­nä Le­vin ra­vin­to­la­maa­il­mas­sa. Vii­mei­sim­mät vii­si vuot­ta Mik­ko­la ja Hel­le ovat pai­na­neet hom­mia sa­mas­sa työ­pai­kas­sa Café & Bar Ko­das­sa Le­vin kes­kus­tas­sa. Loik­kaus­ta tun­te­mat­to­maan eli hyp­pyä yrit­tä­jik­si he ovat val­mis­tel­leet kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa. Sana on sil­ti jo kul­ke­nut.

– Ih­mi­set soit­te­le­vat ja ovat in­nois­saan ja on­nit­te­le­vat. Olem­me saa­neet myös eh­do­tuk­sia yh­teis­työ­ku­vi­ois­ta. Vas­taa­not­to on tun­tu­nut mah­ta­val­ta, uu­det yrit­tä­jät kiit­te­le­vät.

Asenne kohdillaan

Il­ma­ri Hel­le eh­ti jo vuo­sia haa­veil­la omas­ta la­tu­kah­vi­las­ta ja Jen­ni Mik­ko­la yrit­tä­jyy­des­tä. Lu­vat­tu­maa oli käy­nyt pu­heis­sa.

– Mi­nua on lap­ses­ta saak­ka kus­kat­tu Le­vil­le lo­mil­le, ja ai­na hiih­dim­me Lu­vat­tu­maa­han. Il­ma­rin kans­sa har­mit­te­lim­me, kun se oli vii­me tal­ven kiin­ni. Mie­tim­me, et­tä oli­si hie­noa he­rät­tää paik­ka hen­kiin ja jat­kaa mo­no­tans­sien pe­rin­net­tä, Jen­ni ker­too.

Aja­tus kui­ten­kin hau­tau­tui, kun­nes vii­me ke­vään lo­pul­la ta­pah­tui jo­tain eri­kois­ta.

– Kä­ve­lim­me kah­des­taan Im­mel­jär­ven jääl­lä. Lun­ta tuli vaa­ka­ta­sos­sa päin naa­maa niin ko­vin, et­tä tun­tui, et­tei eteen­päin pää­se. Sil­loin Il­ma­ri yht’äk­kiä sa­noi, et­tä kuu­le Jen­ni, hän­tä on jää­nyt vai­vaa­maan Lu­vat­tu­maa. Et­tä pi­täi­si­kö kui­ten­kin ot­taa yh­teyt­tä Lu­vat­tu­maan omis­ta­jiin, Pek­ka ja Lea Jus­si­laan? Kä­ve­lim­me jään yli ja Im­mel­jär­ven pääs­sä Pek­ka tuli au­tol­la vas­taan. To­te­sim­me sil­lä het­kel­lä, et­tä se on nyt tai ei kos­kaan. Hyp­pä­sim­me Pe­kan kyy­tiin ja sii­tä se kes­kus­te­lu sit­ten läh­ti, Jen­ni muis­te­lee.

Pekka Jussila esitteli Luvattumaan kylttejä. Avoinna-kyltti ripustetaan seuraavan kerran seinälle joulukuussa.

Vaik­ka ne­lik­ko oli toi­sil­leen en­tuu­des­taan tut­tu, vaa­ti asia su­lat­te­lua ja mie­tis­ke­lyä.

– Kol­me nel­jä ker­taa is­tuim­me yh­des­sä alas ja poh­dim­me asi­aa puo­lin ja toi­sin. Et­tä mil­tä tämä aja­tus tun­tuu, on­ko tämä hyvä jut­tu, Lea sa­noo.

Jen­ni ja Il­ma­ri ei­vät ol­leet en­sim­mäi­siä ky­sy­jiä.

– Vii­me tal­ven ai­ka­na tie­dus­te­lu­ja tuli use­am­pia, lä­hem­mäs kym­me­nen. Ku­kaan ei vain tun­tu­nut so­pi­val­ta. Oli sel­lai­sia, jot­ka oli­vat tu­los­sa Hel­sin­gis­tä tän­ne joh­ta­jik­si ja sit­ten oli iso­ja yri­tyk­siä, jot­ka tun­tui­vat kas­vot­to­mil­ta. Jen­ni ja Il­ma­ri ovat nuo­ria, joi­den läh­tö­koh­ta­na on luo­da it­sel­leen työ­paik­ka. Heil­lä on oi­kea asen­ne, Lea jat­kaa.

Ei mitään kantikasta

Lea ja Pek­ka ei­vät ole ko­ke­neet luo­pu­mis­ta vai­ke­ak­si. Enem­män­kin se on ol­lut pa­kon sa­ne­le­maa.

– Meil­le tu­lee mo­lem­mil­le pian 70 vuot­ta mit­ta­riin, mi­nul­le vie­lä tä­män vuo­den puo­lel­la. Ei­kö­hän täs­sä ole teh­ty hom­mia ihan tar­peek­si, Lea to­te­aa.

Lean ter­vey­son­gel­mat vauh­dit­ti­vat pää­tös­tä.

– Kun mi­nul­ta ir­to­si la­si­ai­nen sil­mäs­tä ja ko­neen ää­res­sä is­tu­mi­nen kävi mah­dot­to­mak­si, aloin va­lit­taa Pe­kal­le, et­tä jos näkö me­nee, en pys­ty enää te­ke­mään pa­pe­ri­hom­mia. Pek­ka to­te­si, et­tä se oli sit­ten sii­nä, hän ei ryh­dy pa­pe­rei­ta pyö­rit­tä­mään, Lea nau­rah­taa.

Lea ja Pek­ka eh­ti­vät luot­sa­ta Lu­vat­tu­maa­ta lä­hes 30 vuot­ta.

– Se oli vuo­den 1994 ke­vät­tä, kun me kat­se­lim­me tuos­ta jo­ki­ran­nas­ta pik­ku­mö­kin ik­ku­nas­ta, et­tä ai­ka mon­ta hiih­tä­jää me­nee la­dul­la yh­den päi­vän ai­ka­na. Sil­tä is­tu­mal­ta pää­tin lait­taa la­dun vie­reen laa­vun. Sii­nä sit­ten soit­te­lin ki­ta­raa, pais­te­lin mak­ka­raa ja myin kah­via, me­hua ja let­tu­ja, Pek­ka muis­te­lee.

Laa­vu on yhä edel­leen sa­mas­sa pai­kas­sa kuin mi­hin Pek­ka sen ai­koi­naan nik­ka­roi. Vie­reen on vain ra­ken­net­tu li­sää.

– En­sin teh­tiin ra­vin­to­lan ko­ta­o­sa ja pik­ku­hil­jaa laa­jen­nuk­sia. Jo­kai­sen nau­lan olen it­se lyö­nyt. Suo­ria kul­mia on mah­dol­li­sim­man vä­hän, en ha­lun­nut mi­tään kan­ti­kas­ta, Pek­ka hö­räh­tää.

Lu­vat­tu­maa on tun­net­tu myös lu­mi­lin­nas­ta ja jää­ho­tel­lis­ta. Ne­kin Pek­ka ra­ken­si it­se. Jäät hän nos­ti Ou­nas­jo­es­ta.

–  Se hom­ma al­koi 15 vuot­ta sit­ten. Lu­mi­lin­na veti par­haim­mil­laan 350–400 kä­vi­jää päi­väs­sä ja li­säk­si ryh­mät. Se­kin hom­ma al­koi jo vä­syt­tää. Myin vä­li­neet Har­ri­ni­val­le, jos­sa kä­vin vii­me tal­ve­na aut­te­le­mas­sa, Pek­ka ker­too.

Odottelua byrokratian rattaissa

Vaik­ka lu­mi­lin­naa ei tal­vek­si ole tu­los­sa, kaik­ki muu tut­tu Lu­vat­tu­maas­ta löy­tyy. 

– La­tu­kah­vi­la, ti­laus­ra­vin­to­la, elä­vää mu­siik­kia, re­von­tu­li­oh­jel­mat, mo­no­tans­sit ke­vääk­si. Vuok­raam­me myös sau­naa, pal­jua ja kyl­mä­al­las­ta, Il­ma­ri jut­te­lee.

Ra­ken­nuk­sis­ta on huo­leh­dit­tu hy­vin ei­kä uu­sien yrit­tä­jien tar­vit­se teh­dä suu­ria al­kuin­ves­toin­te­ja. 

– Tä­hän on tur­val­lis­ta läh­teä yrit­tä­mään, kun kaik­ki on pe­ri­aat­tees­sa val­mis­ta. Ha­lu­am­me tie­ten­kin ke­hit­tää ja uu­dis­taa Lu­vat­tu­maan toi­min­taa, mut­ta al­kuun meil­lä on pal­jon uu­sia asi­oi­ta tu­tus­tut­ta­vi­na. Pi­tää siis pik­ka­sen jar­rut­taa in­toa ja op­pia hom­mat en­sin, Jen­ni sa­noo.

Li­säk­si käy­tän­nön te­ke­mis­tä jar­rut­taa strat­ti­ra­ha­pää­tök­sen ve­ny­mi­nen.

– Vuok­ra­so­pi­muk­sen sai teh­dä en­nen pää­tös­tä mut­ta esi­mer­kik­si y-tun­nus­ta ei voi pe­rus­taa. Se tie­ten­kin vai­kut­taa sii­hen, et­tem­me voi vie­lä teh­dä mi­tään konk­reet­tis­ta, ku­ten esi­mer­kik­si val­mis­tel­la tal­ven toi­min­taa ja ti­lauk­sia, Il­ma­ri har­mit­te­lee.

By­rok­ra­ti­an rat­tai­den ta­kia myös myyn­ti mat­kan­jär­jes­tä­jil­le jun­naa. 

– Mat­kan­jär­jes­tä­vät van­noi­vat, et­tä tu­le­vat ta­kai­sin, kun ovet ovat taas au­ki, mut­ta kyl­lä­hän se vuo­den kiin­ni­o­lo on vai­kut­ta­nut. Nyt jou­tuu te­ke­mään enem­män töi­tä, et­tä hei­dät saa ta­kai­sin, Lea myön­tää. 

Jo­tain konk­reet­tis­ta­kin uu­det yrit­tä­jät ovat sil­ti pääs­seet te­ke­mään: pul­la­tai­ki­naa ja tau­luk­ko­las­ken­taa.

– Ei­len il­lal­la na­pu­tel­tiin taas tau­luk­ko­ja niin, et­tä tuli savu kor­vis­ta, Jen­ni hy­mäh­tää.

– Eni­ten täs­sä eh­kä jän­nit­tää juu­ri se hal­lin­nol­li­nen puo­li ja lu­ku­jen pyö­rit­te­ly. Hin­nat ovat nous­seet, me­no­ja tu­lee ole­maan pal­jon ja tu­le­vaan hin­ta­ke­hi­tyk­seen on osat­ta­va va­rau­tua, Il­ma­ri li­sää.

Täy­del­li­sen munk­ki- ja kor­va­puus­ti­tai­ki­nan lei­po­mis­ta on myös har­joi­tel­tu mo­ne­na il­ta­na, ja har­joi­tuk­sia jat­ke­taan. 

– Tänä syk­sy­nä meil­lä syö­dään luul­ta­vas­ti ai­ka pal­jon pul­laa, Jen­ni nau­raa.

Jen­nin ja Il­ma­rin ar­kea vä­rit­tää Jen­nin 5-vuo­ti­as ty­tär Sel­ma, joka on ko­vas­ti hen­ges­sä mu­ka­na.

– Sel­ma on jo ker­to­nut kai­kil­le, et­tä meil­lä on pian oma ra­vin­to­la, Jen­ni ker­too.

– Ja vaik­ka muu­ta lu­mi­ra­ken­ta­mis­ta ei enää ole, Pek­ka on jo lu­van­nut Sel­mal­le, et­tä ai­na­kin liu­ku­mä­ki tu­lee tal­vek­si Lu­vat­tu­maan pi­haan, Jen­ni pal­jas­taa.