”Jos joku kysyy porojen määrää, siihen ei koskaan vastata. Se on sama kuin kysyisi, kuinka paljon pankkitililläsi on rahaa”, Poroyrittäjä Riikka Kenttälä-Koskelan sanoo.
Poronaiselle poro on lemmikki, elinkeino ja raaka-aine
Poroyrittäjä Riikka Kenttälä-Koskela seisoo Sammuntuvan poroaitauksessa ja antaa ohjeita kurssilaiselle, joka ohjaa koiransa paimentamaan poroja aitauksen toisesta aukosta ulos ja toisesta sisään. Meneillään on porokoirakoulutuksen toinen päivä.
– Toisilla on hevosia, ja toisilla on poroja. Jokainen poro on omanlaisensa, ja onhan ne kauhean sieviä elukoita, Riikka toteaa ja seuraa samalla Manta-koiraa tarkasti.
Riikka on syntyperäinen sirkkalainen, ja porot ovat aina olleet osa hänen elämäänsä. Perheen matkailuporotilan lisäksi heillä oli myös joitakin vaameja eli naarasporoja lihantuotantoa varten.
– Talvella kuljin apuna ruokkimassa poroja, ja syksyisin kuljin matkassa erotuksissa.
Viisivuotiaana Riikka alkoi ajaa kotipihallaan Jaska- ja Onni-nimisillä poroilla. Yhdeksänvuotiaana Riikka sai ensimmäisen oman vasansa, jota hän alkoi kouluttaa talukkaaksi eli talutettavaksi poroksi.
– Ukkonen eli 19-vuotiaaksi. Se oli nuorena säikky ja epävarma. Keski-ikäisenä se huitoi vähän sarvilla, mutta oli muuten kiva. Vanhana siitä tuli kärttyisä, Riikka kertoo.
Riikka teki ensimmäisen asiakassafarinsa 13-vuotiaana. Kolmen tunnin retkeen kuului poroajelua, eläinten ruokintaa, tulistelua ja makkaranpaistoa.
– Vieläkin muistan sen retken. Isä kävi laittamassa kaiken valmiiksi etukäteen ja poroina olivat Pikku-Petteri ja Ebba, Riikka kertoo.
– Pikku-Petteri oli valkoinen poro, jolla oli musta läikkä lavalla. Se oli aivan mahtava otus, ja ajoin sillä paljon reissuja. Ebba taas oli tavallinen työpuurtaja, joka teki työnsä eikä tykännyt rapsutuksista. Se oli luottoporoni.
Isän opissa
Isä opetti Riikalle poronhoitoa kädestä pitäen. Keväisin ja kesäisin hän oli mukana korvamerkitsemässä vasoja ja syksyisin erotuksissa.
– Keskikesällä oltiin vasanleikoissa. Laitettiin kilkuroita, vimpottiin pikkuvasoja kiinni ja kannettiin niitä. Syksyisin väännyin isälle kaveriksi kirnuun, ja otin kiinni poroja. Isä opetti kädestä pitäen, kuinka se tehdään. Siinä päätettiin, mitkä menevät eloon ja mitkä tappoon.
Nyt Riikka jatkaa perinnettä ja opettaa itse poroista kiinnostuneita. Hän ottaa heitä mukaansa erotusaidoille ja opettaa kädestä pitäen. Omat lapset ovat vielä niin pieniä ja lyhyitä, etteivät he ole olleet mukana erotuksissa.
– Sitten kun he ovat yli 150 senttisiä, uskallan ottaa heidät mukaan. Liian lyhyt voi jäädä porojen alle, kun ne juoksevat.
– Kun lähdetään opettelemaan porojen vetämistä, mennään aluksi kaveriksi toiselle. Kun joku on ottanut eläimen kiinni aidassa, mennään toiseen sarveen avuksi, opetellaan pitämään kiinni oikein ja vedetään kaverina sinne, mihin poro kuuluu.
Opiskelujen jälkeen takaisin kotiin
Riikka suoritti aikoinaan yritystoiminnan, johtamisen ja markkinoinnin opinnot Kokkolassa. Koko opiskeluaikansa hän oli mukana perheensä porotilatoiminnassa ja kävi kotona muun muassa syksyisin erotuksissa, ja tiesi, että palaisi opintojensa jälkeen kotiseudulleen.
– Kokkolassa oli liian tasaista. Joetkin oli semmoisia ojannaveroja, missä lillui ruskeaa vettä. Hyi, Riikka toteaa.
Enää tänä päivänä ei ole ihmeellistä, että poromies voi olla nainen, vaikka turistit saattavat välillä yllättyä.
– Miehiä on paljon matkassa ja ennen vanhaan poromiehet olivat vain miehiä. Enää roolit eivät ole niin stereotyyppisiä. Meillä on naisporukassa sitkasta väkeä. Kun joku sanoo, että et voi tehdä jotain, siinä nostetaan kulmakarvaa ja sanotaan, että ai jaa.
Vaikka Riikka on poronainen, hän esittelee itsensä useimmiten yrittäjänä.
– Taidan olla sellainen monitoimiosaaja, kun matkailun lisäksi minulla on lihanleikkaajan koulutus ja olen myös teurastuksen esimies.
Poronliha on arkiruokaa
Osa Riikan porotilan eläimistä on matkailukäytössä, ja osa kasvatetaan lihaksi. Eläimestä käytetään kaikki muut osat paitsi vatsa. Myös taljat myydään eteenpäin.
– Kyllä lapset tietävät, mistä liha tulee. Poro tapetaan, ja se on sitten ruokaa, Riikka sanoo.
Riikan lapsuudenkodissa tyypilliset pororuoat olivat käristys ja lihakeitto.
– Käristysmittani on nyt täynnä, Riikka nauraa.
Riikan perhe syö poroa kuitenkin viikoittain. Jättimäisestä pakastimesta hän kaivaa muun muassa jäisen sydämen, silppuaa sen pieneksi ja paistaa käristyksen tapaan pannulla.
– Sitä voi sitten lyödä tortillan väliin tai syödä perinteisen käristyksen tapaan muusin kanssa, Riikka sanoo.
– Lisäksi keitän sydämiä ja kieliä. Kuorin ne ja laitan kylmänä leivän päälle. Lapset tykkäävät syödä näin poroa, varsinkin kun päälle laitetaan vielä sinappia. Helpointa kuitenkin on lyödä lihat pataan, laittaa mukaan paahdettua sipulia ja suolaa. Liestykkeeksi vettä ja sitten pukataan uuniin pitkäksi aikaa, niin hyvä tulee.
Riikka Kenttälä-Koskela on innokas käsitöiden harrastaja, ja hän pitää erityisesti karvalakkien tekemisestä. Kuva on Riikan itse ottama.
Riikka Kenttälä-Koskela on käynyt Revontuli-Opiston kursseilla opiskelemassa nahkatöiden tekemistä ja nämä ovat vyökurssin tuloksia. Kuva on Riikan itse ottama.
Riikka on innokas käsitöiden harrastaja, ja materiaalina on tietenkin poro. Hän pitää erityisesti karvalakkien tekemisestä, ja lisäksi hän on tehnyt jonkin verran vöitä. Hän haluaisi tehdä karvakintaita ja haaveilee myös laukun tekemisestä itse parkitusta nahasta.
– Olen käynyt Revontuli-Opiston kursseilla, ja miehelleni olen sanonut, että niin kauan kuin harrastukseni ovat ilmaisia, niistä ei saa valittaa. Poron taljoista pystyy tekemään hyvin paljon asioita.
– Kaikki liittyy kaikkeen, hän päättää.
Riikka teki ensimmäisen asiakassafarinsa 13-vuotiaana. Kolmen tunnin retkeen kuului poroajelua, eläinten ruokintaa, tulistelua ja makkaranpaistoa.