Reijo Raekalliosta elämäkerta – ”On ollut aikaa maata ja kirjoittaa”

Galleria Raekallio täyttää 35 vuotta, taulumyynnissä ylittyi kesällä 3000 teoksen rajapyykki ja Reijo Raekallion ja Maria Grandellin yhteiseloakin tulee täyteen 30 vuotta. Kun Raekallion syöpä kesällä otti takapakkia, oli aika nivoa elämä ja muistot kansien väliin.

Veik­ko Erk­ki­lä nos­taa lau­kus­taan ison ni­pun A4-print­te­jä Gal­le­ria Ra­e­kal­li­on pirt­ti­pöy­däl­le. Sii­nä se on, Pönt­sön tai­de­maa­la­rin elä­mä. Tai siis se, mitä ke­sän ai­ka­na on saa­tu pa­pe­ril­le – ja sitä on pal­jon. 

– Mitä tyk­käät kan­si­ku­vas­ta? Veik­ko tie­dus­te­lee ja na­put­taa sor­mel­laan ku­vaa, jos­sa kiih­keä mus­ta­hiuk­si­nen hiih­tä­jä ylit­tää jän­kää, seu­ra­naan käk­ky­rä­män­nyt ja synk­kä tai­vas.

Teos on ni­mel­tään Hiih­tä­jä. Se on Rei­jo Ra­e­kal­li­on nuo­ruu­den työ. Työ, jota Rei­jo it­se pi­tää tai­tei­li­ja­nu­ran­sa yh­te­nä läh­tö­lau­kauk­sis­ta.

– Se on yhä tääl­lä gal­le­ri­as­sa, tuol­la toi­ses­sa huo­nees­sa ik­ku­nan yl­lä, Rei­jo ker­too.

– Ker­ran täs­sä kävi Kam­bod­žas­ta nai­nen, joka oli­si ha­lun­nut eh­dot­to­mas­ti os­taa Hiih­tä­jän. Hän sa­noi, et­tä pyy­dä mitä vain, hän mak­saa. En us­kal­ta­nut sa­noa mi­tään, kun ajat­te­lin, et­tä se piru vie vie­lä oi­ke­as­ti os­taa sen. Sa­noin, et­tä ota joku muu. Tai vaik­ka pai­no­ku­va Hiih­tä­jäs­tä. Tau­lu jäi sei­näl­le ei­kä mi­kään muu kel­van­nut, Rei­jo muis­te­lee.

Se­laan kir­ja­ve­dok­sen si­vu­ja: elä­mää, koh­taa­mi­sia, tai­det­ta, ta­ri­noi­ta.

– Sa­noin Vei­kol­le, et­tä pi­tää kir­joit­taa sel­lais­ta, mitä ih­mi­set lu­ke­vat. Ei jaa­ri­tel­la sii­tä, mi­ten poh­din tai­tei­li­ja­nu­raa­ni tai et­tä mitä oli­sin, jos en oli­si tai­tei­li­ja. En minä mi­tään sel­lai­sia ole kos­kaan poh­ti­nut, olen vain teh­nyt ku­via.

Veikko Erkkilä (vasemmalla) toimittaa kirjan Reijo Raekallion elämästä. Kuvassa etualalla näkyy kirjan kansi.

Avoin ja rohkea kirja

Hiih­tä­jä-te­ok­sen­sa Rei­jo on maa­lan­nut 18-vuo­ti­aa­na vuon­na 1968. 

– Se teos syn­tyi nuo­ruu­den vim­mal­la, Rei­jo hy­mäh­tää.

Myö­hem­min tai­tei­li­ja on tul­lut tun­ne­tuk­si sekä ko­ti­maas­sa et­tä kan­sain­vä­li­ses­ti eri­tyi­ses­ti nai­sis­ta tans­sin pyör­teis­sä ja sie­luk­kais­ta po­rois­ta, mut­ta ku­ten gal­le­ri­as­sa on help­po ha­vai­ta, Rei­jon tuo­tan­to on ai­he­kir­jol­taan mo­ni­puo­li­nen.

– On tuol­la tuo Pu­tin­kin mu­ka­na, riek­ko­jen vie­res­sä, Rei­jo ker­too.

Elä­mä­ker­ta­kir­ja oli Rei­jon oma aja­tus. Hän ku­vai­lee sitä gal­le­ri­an 35-vuo­tis­lah­jak­si. 

– On niin pal­jon jut­tu­ja, jot­ka on tär­keä saa­da kan­sien vä­liin. Asi­oi­ta, jot­ka pi­tää ker­toa. 

Rei­jo soit­ti lop­pu­ke­vääl­lä kir­jai­li­ja- ja toi­mit­ta­ja­ys­tä­väl­leen Veik­ko Erk­ki­läl­le, joka tart­tui oi­tis haas­tee­seen.

– Ke­sän alus­sa­han sinä tu­lit heti käy­mään. Sii­tä se läh­ti liik­keel­le, Rei­jo sa­noo.

Veik­ko ja Rei­jo ovat tun­te­neet toi­sen­sa 70-lu­vun alus­ta saak­ka.

– Nuo­ri­na mie­hi­nä ol­laan ta­vat­tu en­sim­mäi­sen ker­ran. Mi­nul­la oli sil­loin sem­moi­nen iso kak­si­met­ri­nen Pei­jais­tans­sit-tau­lu esil­lä Kit­ti­län Osuus­pan­kin ko­kous­huo­nees­sa. Veik­ko tuli ot­ta­maan sii­tä ku­vaa Poh­jo­lan Sa­no­miin. Mut­ta luu­len, et­tä var­si­nai­ses­ti mei­dän ta­paa­mi­nen joh­tui sii­tä, et­tä Veik­ko teki sil­loin Kit­ti­läs­sä on ki­vet kan­not ai­toi­na -kir­jaa ja ha­lu­si ku­va­ta mi­nut ja mon­ta muu­ta­kin tai­tei­li­jaa kir­jaan­sa, Rei­jo kai­ve­lee muis­ti­aan.

– Kyl­lä kyl­lä, niin se oli. Kit­ti­län kult­tuu­ri- ja tai­de­maa­il­mas­sa oli sil­loin hy­vin po­si­tii­vi­nen il­ma­pii­ri, ja nuo­ria tai­tei­li­joi­ta oli pal­jon, Veik­ko jat­kaa.

Rei­jol­le oli siis sel­vää, et­tä juu­ri Veik­ko on oi­kea hen­ki­lö toi­mit­ta­maan kir­jan.

– Tämä on it­se asi­as­sa jo toi­nen toi­mit­ta­ma­ni kir­ja Rei­jos­ta. Maa­laa­mi­sen ilos­ta oli en­sim­mäi­nen. Mut­ta se oli pal­jon sup­pe­am­pi teos kuin tämä elä­mä­ker­ta­kir­ja. Elä­mä­ker­ras­saan Rei­jo on erit­täin avoin ja us­ko­mat­to­man roh­kea. Hän pal­jas­taa it­sen­sä, Veik­ko ku­vai­lee.

Sairaus pysäytti

Ajan ra­jal­li­suus on konk­re­ti­soi­tu­nut Rei­jol­le hä­nen sai­ras­tut­tu­aan syö­pään. Keuh­ko­val­ti­mon pääl­lä on pää­kas­vain, va­sem­mal­la toi­nen. Etä­pe­säk­kei­tä­kin löy­tyy, isoin oi­ke­as­ta ol­ka­pääs­tä.

– Ke­säl­lä on tul­lut ta­ka­pak­kia sai­rau­den hoi­dos­sa. Kas­vai­met ovat kas­va­neet ei­kä bi­o­lo­gi­nen lää­ke ole tep­si­nyt. Se on hyö­kän­nyt ter­vei­tä so­lu­ja vas­taan.

Lo­ka­kuus­sa tu­lee vuo­si sii­tä, kun hoi­dot aloi­tet­tiin. 

– Tämä on tie­ten­kin ol­lut pii­le­vä­nä pal­jon pi­dem­pään. Se oli vii­me vuo­den hel­mi­kuu­ta, kun tuli en­sim­mäi­set oi­reet. Olin po­jan kans­sa ha­ke­mas­sa koi­vu­ran­ko­ja moot­to­ri­kel­kal­la. Ran­gat oli­vat jäi­siä ja ras­kai­ta. Kis­koin kai­kin voi­min, ja sit­ten ol­ka­pääs­sä tun­tui ikä­vä kipu. Sil­loin sat­tui en­sim­mäi­sen ker­ran.

Rei­jol­la ei käy­nyt tuol­loin mie­les­sä, et­tä jo­kin oli­si pa­hem­min pie­les­sä. 

– Sil­lä se läh­ti­si, mil­lä on tul­lut­kin, ajat­te­lin. Epäi­lin re­väh­dys­tä.

Ter­veys­kes­kuk­seen Rei­jo meni vas­ta tou­ko­kuus­sa, kun ol­ka­pää ei ot­ta­nut pa­ran­tu­ak­seen. Oi­ke­aa di­ag­noo­sia ei jul­ki­sel­ta puo­lel­ta saa­tu, ai­no­as­taan lä­he­te fy­si­o­te­ra­pi­aan, jos­sa oli kol­men kuu­kau­den jono. Kas­vain löy­tyi vas­ta yk­si­tyi­sel­lä lää­kä­ri­a­se­mal­la teh­dys­sä mag­neet­ti­ku­vauk­ses­sa. Sii­tä au­ke­si tie La­pin kes­kus­sai­raa­laan. 

Kas­vai­met keuh­kois­sa ei­vät ole oi­reil­leet mil­lään ta­voin en­nen kuin vas­ta tänä ke­sä­nä.

– On ol­lut keuh­ko­tu­leh­dus­ta ja kuu­met­ta ja ys­kää koko ajan. 

Kai­kes­ta huo­li­mat­ta Rei­jo nä­kee täs­sä­kin ti­lan­tees­sa va­loi­san puo­len: on­pa­han ol­lut ai­kaa maa­ta soh­val­la, muis­tel­la men­nei­tä ja kir­joit­taa muis­to­ja ylös. 

– Täl­lai­sil­la pölk­ky­kir­jai­mil­la minä näi­tä olen kir­joi­tel­lut, lyi­jy­ky­näl­lä rus­tan­nut, Rei­jo esit­te­lee muis­tiin­pa­no­jaan. 

– Siel­lä saat­taa ol­la pis­tei­tä ja pilk­ku­ja mi­ten sat­tuu, mut­ta kyl­lä Veik­ko niis­tä on il­mei­ses­ti saa­nut sel­vää, Rei­jo nau­raa.

Tuhansien tarinoiden mies

Valo, ilo ja huu­mo­ri ovat osa Rei­joa. Se nä­kyy myös hä­nen tuo­tan­nos­saan. Te­os­ten tun­nel­ma, lii­ke ja syvä vä­ri­maa­il­ma ovat vie­hät­tä­neet tai­teen ys­tä­viä. Tänä ke­sä­nä Rei­jo ylit­ti 3000 myy­dyn te­ok­sen ra­jan. Kau­pan­käyn­nin hän aloit­ti jo tei­ni-iäs­sä.

– Piir­sin op­pi­kou­lu­ai­koi­na Kit­ti­län ly­se­os­sa kaik­kea mah­dol­lis­ta. Kämp­pä­ka­ve­rit pyy­si­vät pal­jon sek­si­ku­via. Tein nii­tä toi­vei­den mu­kaan ja omal­la mie­li­ku­vi­tuk­sel­la höys­tet­tyi­nä, Rei­jo nau­raa.

Var­si­nai­ses­ti tau­lu­kaup­pa käyn­nis­tyi vas­ta, kun Rei­jo sai roh­keut­ta raa­pus­taa hin­ta­lap­pui­hin tar­peek­si isot hin­nat.

– Vein 70-lu­vun alus­sa töi­tä näyt­te­lyyn Kuo­pi­oon. Siel­lä kävi tai­tei­li­ja, joka sa­noi, et­tä pi­run hy­viä töi­tä, mut­ta ai­van lii­an hal­po­ja – ei näi­tä os­ta ku­kaan. Pei­jais­tans­sit-maa­lauk­sen hin­ta oli 360 mark­kaa. Tämä tai­tei­li­ja sa­noi, et­tä pis­tä vie­lä yk­si nol­la pe­rään. Pis­tin nol­lan, ja tau­lu meni heti kau­pak­si 3600 mar­kal­la. Yh­teis­hy­vä-leh­des­sä oli muu­ten jo­kin ai­ka sit­ten kuva sii­tä tau­lus­ta. Se on yh­des­sä van­him­mis­ta suo­ma­lais­ten yri­tys­ten tai­de­ko­ko­el­mis­ta SOK:lla. Mitä lie kaut­ta se on sin­ne pää­ty­nyt.

Rei­jo on alus­ta saak­ka teh­nyt pal­jon ti­laus­töi­tä. Muis­tis­sa on hy­vin myös eräs Kit­ti­län kun­nan ti­laus. Kun­nan­joh­ta­ja Aar­ne Ni­kas­ta piti saa­da muo­to­ku­va, ja Nik­ka ha­lu­si ti­lauk­sel­la kan­nat­taa nuor­ta pai­kal­lis­ta tai­tei­li­jaa. Muut kun­nan päät­tä­jät epäi­li­vät, riit­täi­si­vät­kö Ra­e­kal­li­on tai­dot nä­köis­ku­vaan.

– Ihan sama, mil­tä se näyt­tää, kun­han tai­tei­li­ja saa toi­meen­tu­loa, oli Nik­ka to­den­nut, Rei­jo ker­too.

Maa­laus on tänä päi­vä­nä Kit­ti­län kun­nan­ta­los­sa ko­kous­huo­nees­sa nu­me­ro kak­si.

– Ja se on kyl­lä ai­van Ni­kan nä­köi­nen! Veik­ko huo­maut­taa.

– Nik­ka os­ti kun­nal­le pal­jon pai­kal­lis­ten tai­tei­li­joi­den töi­tä, Rei­jo ker­too.

– Ker­ran Le­vil­lä hän tuli sa­no­maan Ka­ler­vo Pal­sal­le, et­tä kyl­lä Kal­le kun­ta os­tai­si si­nun­kin tau­lu­ja­si enem­män, jos vain te­ki­sit sel­lai­sia, joi­ta voi pi­tää sei­näl­lä. Kal­le oli juu­ri maa­lan­nut ku­van, jos­sa hyy­si­kän rei­äs­tä nou­see pas­ka­kan­ki, joka muo­dos­taa ih­mi­sen naa­man. Joku ame­rik­ka­lai­nen oli sen Kal­lel­ta os­ta­nut. Kal­le vas­ta­si yl­pe­ä­nä Ni­kal­le, et­tä ei tar­vit­se kun­nan os­taa hä­nen te­ok­si­aan, kyl­lä ame­rik­ka­lai­set os­ta­vat, Rei­jo muis­te­lee.

Rei­jol­la­kin on ol­lut os­ta­jia ym­pä­ri maa­il­maa. Koh­taa­mi­siin liit­tyy usei­ta haus­ko­ja ta­ri­noi­ta, jois­ta mo­net ovat pää­ty­neet elä­mä­ker­taan.

– Pää­tim­me, et­tä mi­tään ei ru­ve­ta kar­si­maan, Veik­ko lin­jaa.

– Mut­ta ei sitä tie­ten­kään ai­van kaik­kea ole muis­ta­nut. Osa ta­ri­nois­ta on jää­nyt ker­to­mat­ta­kin, Rei­jo to­te­aa.

Esi­mer­kik­si ta­ri­na kii­nan rik­kaim­mas­ta mie­hes­tä, Mr Ma’sta. 

– Hän tuli meil­le kol­me vuot­ta sit­ten viet­tä­mään uut­ta vuot­ta. Pi­has­sa oli jää­veis­tos, jos­sa luki, hy­vää uut­ta vuot­ta Mr Ma. Ra­ket­te­ja her­ra am­pui kym­me­nien tu­han­sien eu­ro­jen edes­tä. Sii­nä kal­pe­ni­vat Le­vin ra­ke­tit. Heil­lä oli kol­me las­ta ja jo­kai­sel­la lap­sel­la oli oma as­sis­tent­ti mu­ka­naan. Lap­set pu­hui­vat hie­nos­ti eng­lan­tia, mut­ta uk­ko pelk­kää kii­naa. Tau­lut sil­tä mie­hel­tä jäi­vät os­ta­mat­ta, kun ei ol­lut tar­jo­ta rul­lat­ta­val­la kan­gas­poh­jal­la. Seu­rue kui­ten­kin söi hy­vin ja viet­ti pit­kään il­taa, kun­nes drink­ke­jä oli men­nyt sen ver­ran pal­jon, et­tei mies keh­dan­nut enää tul­la si­säl­le.

Myös for­mu­la­kus­ki Mark Web­be­rin mat­kaan on läh­te­nyt Ra­e­kal­li­on tai­det­ta.

– Web­ber kävi tääl­lä ja os­ti kak­si tau­lua As­pe­nin mö­kil­leen. Vai­mon kans­sa ne tuos­sa tin­ka­si­vat, kun toi­nen ha­lu­si po­ro­tau­lun ja toi­nen pak­kas­mai­se­man. Ot­ti­vat lo­pul­ta mo­lem­mat, Rei­jo my­häi­lee.

Maria apumuistina

Rei­jon apu­muis­ti­na kir­jan ta­ri­nois­sa on toi­mi­nut Rei­jon puo­li­so, Ma­ria Gran­dell, joka saa­puu gal­le­ri­aan haas­tat­te­lun puo­li­vä­lis­sä. Ma­ri­an au­rin­koi­suus on tart­tu­vaa. 

– Kir­joi­tin kir­jaan, et­tä Pönt­sön kuu­lui­san kie­va­ri­ne­män­nän pe­rin­net­tä jat­kaa nyt Ma­ria, Rei­jo sa­noo ja viit­taa kie­va­riin, jos­ta on gal­le­ri­an edes­sä vie­lä muu­ta­ma pai­nu­nut hir­si jäl­jel­lä.

– Se emän­tä oli ki­roi­le­vais­ta sort­tia, Ma­ria ei sen­tään käy­tä niin pa­ho­ja sa­no­ja, Rei­jo vit­sai­lee.

– En­kä pol­ta piip­pua! Ma­ria nau­raa.

Maria Grandell esitteli teoksen, joka on hänelle ehdottomasti rakkain Reijon tuotannosta. "Siitä tulee mieleeni, kun ensimmäisen kerran tapasin Reijon. Katsoin silloin, että siinä on mies, joka on kävellyt elämänsä läpi laput silmillä", Maria nauraa.

Rei­jon ja Ma­ri­an työn­ja­ko gal­le­ri­as­sa on ol­lut ai­na luon­nos­taan sel­keä. Sitä se on ol­lut myös kir­jan ra­ken­ta­mi­ses­sa.

– Rei­jo on lu­ke­nut mi­nul­le ää­neen teks­te­jään. Olem­me yh­des­sä poh­ti­neet, mi­ten joku jut­tu meni ja tar­kis­ta­neet, et­tä yk­si­tyis­koh­dat, ku­ten ni­met, tu­le­vat oi­kein. Yh­des­sä nämä kaik­ki asi­at on kui­ten­kin ko­et­tu ja elet­ty. Syys­kuus­sa meil­lä tu­lee täy­teen 30 yh­teis­tä vuot­ta, Ma­ria sa­noo.

Ma­ria ku­vai­lee it­se­ään kai­ken­lai­sen tai­teen ys­tä­väk­si.

– Minä en ole mis­sään ni­mes­sä tai­tei­li­ja, hyvä kun sil­mä­ni ja huu­le­ni maa­laan, mut­ta olen kult­tuu­ri-ih­mi­nen. Mi­nul­la oli jo op­pi­kou­lu­lai­se­na kau­si­kort­ti oop­pe­raan.

Rei­jon sai­ras­tu­mi­nen ei ole ol­lut help­poa Ma­ri­al­le­kaan. 

– Te­ki­si mie­li aut­taa, mut­ta kun et pys­ty. Pa­hin­ta oli se, kun bi­o­lo­gi­nen lää­ke ei so­pi­nut, ja Rei­jon ruo­ka­ha­lu oli sur­kea. Tein mitä ta­han­sa, mi­kään ei mais­tu­nut. Koen tär­ke­äk­si, et­tä voin tar­jo­ta Rei­jol­le oman rau­han, jota ei häi­ri­tä. Rei­jo saa rau­has­sa kir­joit­taa soh­val­la ja ha­lu­tes­saan siir­tyä työ­huo­neel­le maa­laa­maan

Rei­jo maa­laa yhä, vaik­ka syö­pä pis­tää par­haan­sa mu­kaan ka­pu­loi­ta rat­tai­siin.

– Ol­ka­pää ja käsi vä­sy­vät no­pe­as­ti, mut­ta en minä ko­ko­naan ole maa­laa­mis­ta lo­pet­ta­nut. Viu­lun­soit­to sen si­jaan piti lo­pet­taa. En jak­sa pi­tää kät­tä niin yl­hääl­lä kuin sii­nä tar­vit­si­si, Rei­jo har­mit­te­lee.

Reijo rentoutuu soittamalla mandoliinilla ja busukilla.

Rei­jo nou­see ylös pirt­ti­pöy­dän ää­res­tä, kä­ve­lee omal­le pen­kil­leen ison ki­vi­ta­kan eteen ja nap­paa sy­liin­sä man­do­lii­nin. 

– Rei­jon syn­nyin­ko­dis­sa oli ai­na mu­siik­kia. Per­hees­sä oli 11 las­ta ja ai­na lau­let­tiin, Veik­ko ker­too, kun Rei­jo al­kaa näp­päil­lä soit­ti­men kie­liä.

– Poi­ka­se­na soit­te­lin kor­va­kuu­lol­ta. Kun ope­tin maa­laus­ta Tor­ni­os­sa Pe­rä­poh­jo­lan opis­tos­sa, soit­ta­mi­ses­ta tuli tapa ren­tou­tua il­tai­sin töi­den jäl­keen. Vuo­sien 93–94 ai­kaan soit­te­lin Kan­gas­tus-or­kes­te­rin kans­sa Kil­pis­jär­vel­lä. Päi­vät maa­la­sin apu­ra­han tur­vin La­pin mai­se­mia, il­lat soi­tet­tiin is­kel­mää. Sa­mal­la syn­tyi Pönt­sö All Stars -bän­di. Kym­me­nen vuot­ta sit­ten Kit­ti­lään tuli ke­mi­jär­ve­läi­nen mu­siik­ki­o­pis­ton reh­to­ri, joka piti man­do­lii­ni­kurs­sia. Me­nin sin­ne ja pe­rus­tim­me Kit­ti­län man­do­lii­ni­mie­het. Sii­nä vai­hees­sa opet­te­lin soit­ta­maan nuo­teis­ta. 

Ennakkomyynti on jo alkanut

Kor­kea gal­le­ri­a­ti­la an­taa kau­niin kai­ku­poh­jan man­do­lii­ni­mu­sii­kil­le. Mei­dän li­säk­sem­me mui­ta kuun­te­li­joi­ta ei tä­nään ole.

– Elo­kuu on gal­le­ri­as­sa hil­jai­nen, mut­ta koh­ta ovi käy tiu­haan. Rus­ka-ai­ka on tosi vil­kas, Ma­ria sa­noo. 

Rei­jo jat­kaa soit­to­aan, mut­ta osal­lis­tuu kes­kus­te­luun.

– Ava­jais­vuo­den ai­ka­na tääl­lä vie­rai­li 8000 kä­vi­jää. Nyt vie­rai­ta on noin 3000 vuo­des­sa, Rei­jo las­kes­ke­lee.

Rei­jol­la on pian al­ka­mas­sa uu­si jak­so sy­tos­taat­ti­hoi­to­ja. 

– Vas­tus­tus­ky­ky las­kee ja jou­tuu taas ole­maan va­ro­vai­nen. On­nek­si gal­le­ria on ti­la­va. Rei­jo voi is­tua tuos­sa omal­la pai­kal­laan ja soi­tel­la sen min­kä jak­saa ja siir­tyä sit­ten mei­dän asuin­ti­lo­jen puo­lel­le. Kä­siä pi­tää tie­ten­kin pes­tä men­nen tul­len, Ma­ria ker­too.

Sil­ti rus­kan gal­le­ri­a­vie­rai­ta jo odo­te­taan.

– Kyl­lä­hän se pi­ris­tää­kin, et­tä ih­mi­siä käy, Rei­jo myön­tää. 

Kir­jan jul­kis­ta­mis­juh­la pi­de­tään tie­ten­kin gal­le­ri­as­sa, mut­ta ajan­koh­das­ta ei ole vie­lä tie­toa. En­sin pi­tää saa­da kir­ja val­miik­si ja pai­noon.

– On­han täs­sä ai­kaa. Nyt on elo­kuun 15. päi­vä ja vas­ta syys­kuun puo­lel­la pai­ne­taan, Veik­ko vit­sai­lee.

Elä­mä­ker­ran nimi on Rei­jo Ra­e­kal­li­on tai­teen tie. Kir­ja on jo en­nak­ko­myyn­nis­sä muun mu­as­sa Suo­ma­lai­sen, Ad­lib­rik­sen ja Pris­man verk­ko­kau­pois­sa.