Shamaanirumpu rentouttaa ja vie lähelle luontoa

On ke­vät­tal­vi­nen per­jan­tai, juu­ri se ai­ka vuo­des­ta, kun hiih­to­kes­kuk­set tul­vi­vat hiih­to­lo­man viet­toon saa­pu­neis­ta suo­ma­lai­sis­ta. Kit­ti­län Sii­to­ses­sa lo­ma­hu­li­nois­ta ei ole kui­ten­kaan tie­to­a­kaan. Puis­sa leik­ki­vien kuuk­ke­lei­den ju­tus­te­lua lu­kuun ot­ta­mat­ta kor­viin ei kan­tau­du mui­ta ää­niä – pait­si et­tä…

– Hei, ja ter­ve­tu­loa Nu­li­tui­seen, kuu­len mie­sää­nen sa­no­van ta­ka­na­ni.

Nah­kaan ja tur­kik­siin ver­hou­tu­nut par­ta­sui­nen mies sei­soo ma­ta­lan, osit­tain maan si­sään ra­ken­ne­tun kam­min edes­sä. Pi­kai­nen vil­kai­su ym­pä­ris­töön pal­jas­taa, et­tä vas­taa­via ra­ken­nuk­sia on pi­ha­pii­ris­sä use­am­pia. Näky tuo etäi­ses­ti mie­leen Tol­kie­nin ker­to­muk­set ho­bit­ti­ky­läs­tä, to­sin sil­lä ero­tuk­sel­la, et­tä veh­rey­den ja kuk­ka­lois­ton si­jaan mei­tä ym­pä­röi lu­mi­ki­nos­ten peit­tä­mä poh­joi­nen ha­vu­met­sä. Nu­li­tui­sen maa­kam­mi­ky­lää ei­vät asu­ta myös­kään ho­bi­tit, vaan ai­to ja oi­kea sha­maa­ni.

Seu­raan sha­maa­nia hä­myi­sän maa­kam­min uu­me­niin. Tun­nel­mal­lis­ten si­sä­ti­lo­jen ai­noi­na va­lon­läh­tei­nä toi­mi­vat ta­kas­sa pa­la­va tuli, kynt­ti­lät sekä ka­ton­ra­jaan vi­ri­te­tyt ko­ris­te­va­lot.

Rummun valmistaminen on parhaimmillaan meditatiivista työskentelyä, jossa ajan ja paikan taju häviää kokonaan.

Huo­neen kes­kel­lä ole­val­la pöy­däl­lä le­pää suu­ri, tum­man­pu­hu­va rum­pu. Eri­lai­sin ku­vi­oin ko­ris­tel­tu rum­pu­kal­vo hei­jas­taa ta­kas­sa loi­mu­a­vaa tul­ta ja saa soit­ti­men huo­ku­maan mys­ti­syyt­tä sekä ajan ja ele­tyn elä­män kai­ku­ja. Vai­ku­tel­ma ko­ros­tuu en­ti­ses­tään, kun Nu­li­tui­sen sha­maa­ni­na­kin tun­net­tu Veik­ko Sii­to­nen tart­tuu rum­puun ja ku­maut­taa sitä muu­ta­man ker­ran tur­kis­päi­sel­lä rum­pu­ka­pu­lal­la.

Kam­mi täyt­tyy het­kes­sä ma­ta­las­ta ja vä­räh­te­le­väs­tä rum­mu­tuk­ses­ta, joka tun­tuu pu­reu­tu­van en­si­se­kun­nis­ta al­ka­en sy­väl­le sie­luun ja vat­san­poh­jaan as­ti. Ku­mi­se­van ää­nen jat­ku­es­sa tun­nen har­ti­oi­den las­keu­tu­van hie­man alem­mak­si ja kro­pan al­ka­van ren­tou­tua sa­mal­la, kun mie­les­sä het­keä ai­em­min sin­koil­leet aja­tuk­set rau­hoit­tu­vat ja hil­je­ne­vät lo­pul­ta ko­ko­naan.

Elämäntehtävänä shamanismi

Vei­kon mat­ka pa­ran­ta­jak­si al­koi nel­jä­kym­men­tä vuot­ta sit­ten, kun hän sai erää­nä maa­lis­kui­se­na yö­nä näyn edes­men­nees­tä sha­maa­nis­ta.

– Sha­maa­ni he­rät­ti mi­nut ja tuli is­tu­maan vie­reen. Hän ker­toi, et­tä tu­li­sin kul­ke­maan hä­nen pol­ku­jaan ja ra­ken­ta­maan it­sel­le­ni jos­sain vai­hees­sa oman pai­kan. Asi­a­kas­kun­ta­na­ni toi­mi­si koko maa­il­ma, Veik­ko muis­te­lee.

Van­ha sha­maa­ni lu­pa­si an­taa seu­raa­jal­leen tä­män tar­vit­se­man nä­ke­mi­sen tai­don ja opet­taa täl­le uni­maa­il­mas­sa eri­lai­set sha­maa­nin elä­mäs­sä tar­vit­ta­vat opit, tie­dot ja tai­dot.

– Ei­hän sii­nä sit­ten aut­ta­nut muu kuin us­koa, Veik­ko nau­rah­taa.

Tänä päi­vä­nä Veik­ko elää sha­maa­ni­na Kit­ti­län Sii­to­seen omin kä­sin ra­ken­ta­mas­saan maa­kam­mi­ky­läs­sä, mis­sä hän jär­jes­tää myös mat­kai­li­joil­le suun­nat­tu­ja ma­joi­tus-, ruo­kai­lu- ja kah­vi­la­pal­ve­lui­ta sekä elä­mys- ja luon­to­ret­kiä.

Vuo­sien var­rel­la hän on tu­tus­tu­nut pa­rem­min myös näys­sä ta­paa­maan­sa sha­maa­niin. Van­ha tie­tä­jä on il­mes­ty­nyt sään­nöl­li­ses­ti uni­maa­il­mas­sa ker­to­mas­sa vii­sauk­sia ja en­nus­tuk­sia tu­le­val­le. Al­ku­ai­koi­na hen­ki­o­len­to il­mes­tyi Vei­kon uniin tiu­haan tah­tiin, ny­ky­ään ta­paa­mi­set ovat har­ven­tu­neet.

– Kyl­lä­hän se ava­si mi­nul­le ai­van uu­den­lai­sen maa­il­man. Aluk­si tun­tui jän­näl­tä ja vä­hän pe­lot­ta­val­ta­kin, kun ym­mär­si nä­ke­vän­sä asi­oi­ta etu­kä­teen. Vuo­sien mit­taan olen kui­ten­kin kas­va­nut roo­lii­ni ja tot­tu­nut sii­hen, et­tä tie­dän asi­oi­ta, joi­ta muut ei­vät vie­lä tie­dä.

Rummun valmistaminen on aikaa vievää, mutta antoisaa

Yk­si Nu­li­tui­sen sha­maa­nin suo­si­tuim­mis­ta oh­jel­ma­pal­ve­luis­ta on ol­lut jo vuo­sien ajan rum­mun­te­ko­kurs­si. Vii­kon­lo­pun mit­tai­sen kurs­sin ai­ka­na osal­lis­tu­ja pää­see suun­nit­te­le­maan ja val­mis­ta­maan it­sel­leen iki­o­man sha­maa­ni­rum­mun maa­kam­mi­ky­län ai­nut­laa­tui­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä.

Sha­maa­ni­rum­pu on iki­ai­kai­nen poh­jois­ten kan­so­jen pa­ran­ta­jien eli La­pin noi­tien käyt­tä­mä soi­tin ja työ­vä­li­ne. Rum­pua on käy­tet­ty pe­rin­tei­ses­ti niin sai­rauk­sien ja vai­vo­jen pa­ran­ta­mi­seen, en­nus­ta­mi­seen kuin trans­siin vai­pu­mi­seen ja hen­ki­maa­il­maan mat­kaa­mi­seen­kin.

Sha­maa­ni­rum­pu ilah­dut­taa kui­ten­kin myös ta­val­lis­ta tal­laa­jaa, joka ei omaa yli­luon­nol­li­sia ky­ky­jä tai ha­lua liit­tää soit­ti­meen mys­ti­sem­piä puo­lia. Rum­mun ää­ni on ren­tout­ta­va ja hoi­ta­va, ja sil­lä tie­de­tään ole­van tut­ki­tus­ti myös stres­siä alen­ta­va ja ah­dis­tus­ta vä­hen­tä­vä vai­ku­tus. Soi­tin­ta voi­kin käyt­tää mo­ni­puo­li­ses­ti apu­na esi­mer­kik­si ren­tou­tu­mi­seen, me­di­taa­ti­oon, joo­gaan tai vaik­ka­pa luon­tais- ja ää­ni­hoi­toi­hin. Kau­nii­na, uniik­ki­na tuot­tee­na se so­vel­tuu hy­vin myös si­sus­tu­se­le­men­tik­si.

Omaan, pian neljäkymmentä vuotta vanhan soittimensa rumpukalvon kuviot shamaani kertoo polttaneensa poltetulla naulalla. Rummun henkenä toimivan poron kuva on poltettu rummun keskelle. Nulituisen rumpukursseilla käytössä on nykyään polttokynä.

Ai­em­min ihai­le­ma­ni tum­ma, ajan saa­tos­sa pa­ti­noi­tu­nut ja ku­me­aää­ni­nen rum­pu on Vei­kon en­sim­mäi­nen it­se val­mis­ta­ma rum­pu. Po­ron­na­has­ta ja män­nys­tä val­mis­tet­tu soi­tin on teh­ty alus­ta lop­puun luon­non­ma­te­ri­aa­leis­ta, min­kä li­säk­si jo­kai­nen sen te­ke­mi­seen käy­tet­ty raa­ka-ai­ne on han­kit­tu it­se.

Tä­män rum­mun val­mis­tus on al­ka­nut po­ron teu­ras­ta­mi­ses­ta, eläi­men nyl­ke­mi­ses­tä sekä sii­tä saa­dun tal­jan puh­dis­ta­mi­ses­ta ja li­ot­ta­mi­ses­ta.

– Vein po­ron­tal­jan lop­pu­ke­vääs­tä 1986 lä­hel­lä kul­ke­vaan Kuu­sa­jo­keen ja kiin­ni­tin sen joen poh­jaan. Kuu­kau­den ai­ka­na vir­taa­va vesi li­ot­ti kar­van ko­ko­naan pois, sha­maa­ni muis­te­lee.

Li­o­tuk­sen jäl­keen nah­ka pes­tiin ja näs­kät­tiin eli kaa­vit­tiin. Näs­käyk­sen tar­koi­tuk­se­na on saa­da na­has­ta kal­vot ja ras­vat pois sekä muo­ka­ta nah­kaa ohu­em­mak­si ja peh­me­äm­mäk­si, jol­loin se toi­mii pa­rem­min rum­mun kal­vo­na. Kä­si­tel­ty nah­ka jä­tet­tiin lo­puk­si kui­vu­maan, jon­ka myö­tä se muut­tuu myös ko­vak­si ja kes­tä­väk­si.

Rum­pu­ke­hi­kon Veik­ko ker­too ra­ken­ta­neen­sa män­nys­tä it­se sa­haa­mis­taan ohuis­ta sii­vuis­ta, jot­ka hän on lii­man­nut toi­siin­sa kei­te­tyn pe­ru­nan avul­la.

– Rum­pu­kurs­seil­la ke­nen­kään ei tar­vit­se kui­ten­kaan läh­teä teu­ras­ta­maan po­roa tai edes keit­tä­mään pe­ru­noi­ta, vaan käy­tös­sä on val­miik­si kä­si­tel­ty ja höy­lät­ty nah­ka, koi­vu­va­ne­ri­ke­hi­kot sekä ta­val­li­nen lii­ma, Veik­ko to­te­aa tä­hän vä­liin nau­ra­en.

Valmistaessaan ensimmäistä shamaanirumpuaan Veikko kertoo teurastaneensa ja  nylkeneensä poron itse sekä puhdistaneensa ja liottaneensa taljan joessa. ”Nykyään nahat tulevat valmiina tehtaalta. Yhdestä tällaisesta taljasta saa tehtyä noin neljä rumpua”, hän kertoo.

Rum­pu­ke­hi­kon koon ja muo­don voi mää­ri­tel­lä oman mie­len­sä mu­kaan. Toi­set pi­tä­vät suu­rem­mis­ta ja pyö­re­äm­mis­tä rum­muis­ta, toi­sia miel­lyt­tää puo­les­taan enem­män soi­ke­am­pi ja pie­nem­pi rum­pu. On kui­ten­kin hyvä ot­taa huo­mi­oon, et­tä rum­mun koko vai­kut­taa mer­kit­tä­väs­ti sen ää­neen – mitä suu­rem­pi soi­tin on, sitä muh­ke­am­min ja ma­ta­lam­mal­ta se soi.

Val­mis ke­hys ase­te­taan kui­vu­neen na­han pääl­le ja lei­ka­taan rum­mun muo­toon niin, et­tä reu­noil­le jää vä­hin­tään kym­me­nen sent­tiä yli­mää­räis­tä. Tä­män jäl­keen rum­pu­nah­ka jä­te­tään li­ko­a­maan ve­si­as­ti­aan – tai lam­peen, ku­ten sha­maa­nin pi­tä­mil­lä rum­pu­kurs­seil­la.

– Lam­mes­ta nah­ka imee it­seen­sä Nu­li­tui­sen ai­nut­laa­tui­sen hen­gen, Veik­ko pal­jas­taa.

Mi­kä­li rum­pu­kal­vo ha­lu­taan vär­jä­tä, li­sä­tään vä­ri­ai­ne täs­sä vai­hees­sa ve­teen. Vär­jää­mi­seen voi käyt­tää luon­non­vä­re­jä, ku­ten mus­tik­kaa ja le­pän kuor­ta, mut­ta sen voi to­teut­taa myös esi­mer­kik­si ne­tis­tä ti­lat­ta­val­la ve­si­o­hen­tei­sel­la pul­ve­ri­pet­sil­lä.

Oikeaan muotoon leikattu nahka pingotetaan huolellisen liottamisen jälkeen rumpukehykseen pienten puutappien avulla.

Halutessaan rummun tekijä voi koristella soitintaan liimaamalla kehikon ulkopuolelle nahanpaloja.

Pe­rus­teel­li­sen li­ot­ta­mi­sen jäl­keen vesi pu­ris­tel­laan na­has­ta pois ja se pin­go­te­taan puu­ke­hyk­seen pien­ten puu­tap­pien ja ke­hyk­seen po­rat­tu­jen rei­kien avul­la. Kal­vo kan­nat­taa kiin­nit­tää ke­hyk­seen mel­ko löy­säs­ti, jot­ta na­hal­le jää riit­tä­väs­ti ku­tis­tu­mis- ja tii­vis­ty­mis­va­raa.

– Muu­ten saat­taa käy­dä niin, et­tä nah­ka re­pe­ää kui­vu­es­saan ja tai­vut­taa rum­pu­ke­hän mut­kal­le.

Rummun vihkiminen yhdistää rummun ja omistajan

Rum­pu­kal­von pai­koil­leen aset­te­lun jäl­keen on ai­ka jät­tää rum­pu kui­vu­maan – ja suun­na­ta met­sään.

– Met­säs­tä et­si­tään so­pi­van ko­koi­nen ja mit­tai­nen ok­sa, joka voi­daan pin­got­taa rum­mun ta­ka­puo­lel­le kä­si­kah­vak­si. Sa­mal­la reis­sul­la et­si­tään myös rum­pu­ka­pu­lak­si so­vel­tu­va ok­sa tai luu, Veik­ko ker­too.

Rum­pu­ka­pu­lan pää peh­mus­te­taan esi­mer­kik­si huo­vu­te­tul­la vil­lal­la tai tur­kik­sel­la. Omis­sa ka­pu­lois­saan Nu­li­tui­sen sha­maa­ni ker­too käyt­tä­neen­sä ke­tun- ja ma­ja­van­kar­vaa.

Kah­van ja rum­pu­ka­pu­lan myö­tä rum­pu on käy­tän­nös­sä val­mis. Ha­lu­tes­saan te­ki­jä voi ko­ris­tel­la uut­ta soi­tin­taan lii­maa­mal­la ke­hi­kon ul­ko­puo­lel­le nah­ka­pa­lo­ja tai piir­tä­mäl­lä ja maa­laa­mal­la kal­von ul­ko­pin­nal­le eri­lai­sia ku­vi­oi­ta.

– Omas­sa soit­ti­mes­sa­ni ole­vat ku­vi­ot olen polt­ta­nut rum­pu­kal­voon kuu­men­ne­tul­la nau­lal­la. Rum­pu­kurs­seil­la käy­täm­me kui­ten­kin yleen­sä polt­to­ky­nää, Veik­ko ker­too.

Jäl­jel­lä on enää vii­mei­nen, mut­ta eh­kä koko rum­mun­val­mis­tusp­ro­ses­sin tär­kein vai­he: rum­mun siu­naus.

– Rum­pu ei ole sha­maa­ni­rum­pu en­nen sen siu­naa­mis­ta. Täs­tä syys­tä käym­me­kin rum­pu­kurs­si­lais­ten kans­sa siu­naa­mas­sa val­miin rum­mun Taat­sin sei­dal­la, joka on yk­si vai­kut­ta­vim­mis­ta La­pin sei­dois­ta. Siu­naa­mis­ri­tu­aa­lin yh­tey­des­sä rum­pu ikään kuin he­rä­te­tään hen­kiin, sii­hen ”la­da­taan” toi­vot­tu­ja omi­nai­suuk­sia ja se yh­dis­te­tään omis­ta­jaan­sa, sha­maa­ni ker­too.

Itsetehdystä rummusta voi nauttia monella tavalla

Sha­maa­ni­rum­mun val­mis­ta­mi­nen on par­haim­mil­laan me­di­ta­tii­vis­ta ja luo­vaa työs­ken­te­lyä, jos­sa ajan ja pai­kan taju hä­mär­tyy ko­ko­naan. Vai­val­la ra­ken­ne­tus­ta rum­mus­ta kan­nat­taa kui­ten­kin pi­tää hy­vää huol­ta, jot­ta soit­ti­mes­ta on iloa par­haim­mil­laan jopa vuo­si­kym­men­ten ajak­si.

Luon­non­ma­te­ri­aa­leis­ta ra­ken­net­tu soi­tin elää ym­pä­ris­tön läm­pö­ti­lo­jen ja il­man­kos­teu­den mu­ka­na. Kuu­mas­sa ja kui­vas­sa il­mas­sa rum­mun nah­kai­nen kal­vo ki­ris­tyy ja voi pa­him­mas­sa ta­pauk­ses­sa jopa re­ve­tä. Pa­ras paik­ka ai­nut­laa­tui­sen soit­ti­men säi­ly­tyk­seen on­kin mah­dol­li­sim­man vii­leä ja var­joi­sa paik­ka, jos­sa rum­pu ei pää­se al­tis­tu­maan esi­mer­kik­si suo­ral­le au­rin­gon­pais­teel­le tai voi­mak­kaal­le il­mas­toin­nil­le.

Shamaanirumpu on ikiaikainen pohjoisten kansojen parantajien käyttämä soitin ja työväline. Se ilahduttaa kuitenkin myös tavallista tallaajaa, jolla ei ole halua liittää soittimeen mystisempiä puolia.

Lii­ak­si kui­vu­maan pääs­seen rum­pu­kal­von pääl­le voi suih­kut­taa va­ro­vas­ti vet­tä vaik­ka­pa suih­ke­pul­lol­la.

Kai­kis­ta tär­kein­tä on kui­ten­kin naut­tia it­se teh­dys­tä soit­ti­mes­ta ta­val­la, joka tun­tuu it­sel­le luon­tai­sim­mal­ta. Jol­le­kin se voi ol­la rum­mu­tus­ta, toi­sel­le taas sei­näl­le nos­te­tun rum­mun ihai­lua.

– Maa­il­mas­sa, jos­sa kai­ken saa os­tet­tua val­mii­na, oman kä­den­jäl­jen mer­ki­tys ko­ros­tuu en­ti­ses­tään. Soit­ti­men val­mis­tusp­ro­ses­si on osa rum­mun ja sen te­ki­jän yh­teis­tä, ai­nut­laa­tuis­ta mat­kaa, joka on jo­kai­sel­la oman­lai­sen­sa. Yh­tä oi­ke­aa ta­paa rum­mun käyt­töön ei ole ole­mas­sa­kaan, Nu­li­tui­sen sha­maa­ni muis­tut­taa lo­puk­si.