Suksikausi käyntiin Haavepalon retkellä

Tänä vuon­na tal­vi tuli var­hain. En­si­lu­mi sa­toi jo lo­ka­kuun alus­sa ja sii­tä saak­ka mit­ta­ri on keik­ku­nut pak­ka­sen puo­lel­la. Kun 1. mar­ras­kuu­ta läh­dim­me liu­ku­lu­mi­ken­gil­lä tal­ven en­sim­mäi­sel­le ta­ka­maas­to­ret­kel­le, ei enää tar­vin­nut pe­lä­tä, et­tä suk­sen poh­ja ka­rah­tai­si ki­veen – lun­ta oli rei­lu ker­ros.

Ke­sän leh­des­sä teim­me ret­ken Aa­ke­nus­tu­val­le, jon­ne suun­ta­sim­me To­to­vaa­ran park­ki­pai­kal­ta. Täl­lä ker­taa läh­tö­pis­te oli sama, mut­ta koh­de eri. Va­res­la­en si­jaan suk­sim­me koh­ti Iso-To­to­vaa­raa ja Haa­ve­pa­lon ko­taa.

Keväällä tässä kohtaa menee latu. Liukulumikengillä on sallittua kulkea luistelubaanalla, mutta niillä on mukava hiihdellä myös umpihangessa.

Ylempänä oli tarjolla pehmeää puuterilunta. Kivet toki ovat vielä aika lähellä pintaa.

Päi­vä oli kyl­mä. Aa­mul­la mit­ta­ri keik­kui -20 as­teen lu­ke­mis­sa, ja vie­lä kes­ki­päi­väl­lä­kin To­to­vaa­ran park­ki­pai­kal­la au­ton mit­ta­ri näyt­ti 15 pak­ka­sas­tet­ta. Täs­sä koh­taa tuli unoh­det­tua liik­ku­jan nyrk­ki­sään­tö: läh­de vaat­teis­sa, jois­sa tun­tuu al­kuun vä­hän tur­han vii­le­äl­tä. Al­ku­tal­ven kyl­myys tun­tuu eri­tyi­sen kyl­mäl­tä, jo­ten olin pa­ke­toi­nut it­se­ni pa­riin me­ri­no­vil­la­ker­ras­to­pai­taan ja -hou­suun, muh­ke­aan vil­la­pai­taan, kuo­ri­tak­kiin ja kuo­ri­hou­sui­hin. Kos­ka mat­ka Haa­ve­pa­lol­le on jo­ta­kuin­kin alus­ta lop­puun nou­su­joh­tei­nen, ar­van­net, et­tä hi­ki­hän se tuli heti var­tin hiih­te­lyn jäl­keen. Puo­let vaa­te­ker­rok­ses­ta pois ja jo­han al­koi mat­ka tait­tua ke­vy­em­min.

Park­ki­pai­kal­ta Haa­ve­pa­lol­le tu­lee mat­kaa noin vii­si ki­lo­met­riä. Reit­tiä oli kul­jet­tu, ja sel­keä jäl­ki joh­ti Haa­ve­pa­lol­le saak­ka. Al­ku­mat­ka jäl­jes­tä oli kä­vel­ty ken­gin, jo­ten poh­ja oli hy­vin epä­ta­sai­nen ja kuop­pai­nen. Hiih­te­lim­me vä­lil­lä um­pi­han­ges­sa, mut­ta ras­kaak­si se­kin kävi. Ylem­pä­nä lumi muut­tui puu­te­ri­mai­sem­mak­si ja sa­mal­la hiih­tä­mi­nen­kin kävi hel­pom­mak­si.

Loka-marraskuussa on hiljaista. Haavepalon portailla oli sen verran reippaasti lunta, ettei muita retkeilijöitä ainakaan samana päivänä ollut käynyt.

En­nä­tim­me Haa­ve­pa­lol­le rei­lus­sa puo­les­sa­tois­ta tun­nis­sa, vaik­ka py­säh­te­lim­me vä­lil­lä va­lo­ku­vaa­maan. Tah­ti meil­lä oli kyl­lä ai­ka tiuk­ka – olim­me­han läh­te­neet liik­keel­le vas­ta kel­lo yh­den tie­tä­mil­lä, ja tä­hän ai­kaan vuo­des­ta pi­meä tu­lee pian. Olim­me Haa­ve­pa­lol­la juu­ri en­nen au­rin­gon­las­kua. Mai­se­ma oli my­kis­tä­vä, ku­ten ai­na: tun­tu­ri­jo­no, hil­jai­suus, ki­mal­te­le­va pak­kas­han­ki ja las­ke­va au­rin­ko. Mi­tä­pä sitä muu­ta ih­mi­nen voi pyy­tää.

Vielä viimeiset aurinkoenergiat talteen ennen kaamosta.

Pais­te­lim­me haa­ve­pa­lon ko­das­sa mak­ka­rat ja läm­mi­tim­me ka­ne­li­pul­lat. Sa­maan ai­kaan ko­dan ik­ku­nan ta­ka­na tai­vaan­ran­ta vär­jäy­tyi orans­sik­si.

Pa­luu­mat­kaa ko­ris­ti kir­kas tai­vas ja kuu, joka oli vie­lä lä­hes täy­si. Oli­si ol­lut mu­ka­va hiih­del­lä pel­käs­tään kuun va­los­sa, mut­ta lop­pu­mat­kas­ta al­koi tul­la niin pi­meä, et­tä oli pa­rem­pi ot­taa li­sä­va­loa ot­sa­lam­puis­ta. Pa­luu au­tol­le vei var­tin vä­hem­män ai­kaa kuin me­no­mat­ka – loi­vaa ala­mä­keä oli mu­ka­van help­po lyk­kiä ta­kai­sin To­to­vaa­ran park­ki­pai­kal­le.