Perille löysi! 60-luvulla Postiinkin saattoi vielä luottaa.
Terveisiä Leviltä, ja kunniaa Suomen postilaitokselle!
Ulla Jolkkonen muisteli Levin lomallaan aikoja, jolloin posti vielä kulki ja kortitkin olivat paperia.
– ”Toivomme tämän saapuvan perille. Jos saapuu, on kunnia Suomen postilaitoksen. Terv. RP ja RS” , Ulla Jolkkonen lukee ääneen ja sivelee vanhan ja kellastuneen kortin pintaa.
– Silloin olin vielä Kontkanen, hän sanoo ja esittelee kortin osoitekenttää.
Osoitteen kohdalle on kirjailtu “Hämeent. 87? Vastapäätä eläinlääketiet. korkeakoulua, Helsinki”.
– Olin silloin Helsingissä auskultoimassa, ja asuin alivuokralaisasunnossa Hämeentiellä. Eiväthän he osoitetta muistaneet, mutta hyvin löysi kortti perille. Onneksi oli kuuluisa rakennus vastapäätä. Tänä päivänä posti ei löydä perille, vaikka olisi kuinka tarkka osoite, Ulla nauraa heläyttää.
Kortin kuvapuolella ovat Levin Eturinteet, ja kortissa on päiväys 6. huhtikuuta 1969. Kuvan on siis oltava aivan hiihtokeskuksen alkuajoilta. Kittilän kunta osti 60-luvun alussa tunturin eturinteeltä maa-alueen, jolle se rakennutti vuonna 1964 laskettelurinteen ja pienen kapulahissin. Muutaman vuoden jälkeen kunta vuokrasi maa-alueet sveitsiläiselle SABB Ag:lle, joka ryhtyi kehittämään rinnetoimintaa. Eturinteen oikeaan reunaan nousi uusi hissi alkuvuodesta 1968. Vasempaan reunaan tehtiin pienempi harjoitushissi, ja samalla vanha kapulahissi purettiin.
Ulla löysi vanhan kortin, kun hän penkoi kotona laatikoitaan. Kortissa on kuva Levin Eturinteiltä 60-luvun lopulta.
Ulla löysi vanhan kortin penkoessaan kotona laatikoitaan, joihin hän on säilönyt vanhoja muistojaan. Kortti vei Ullan muistelemaan oman lasketteluharrastuksensa alkuaikoja.
– Olen Liperistä Viinijärveltä kotoisin. Siellä oli harjuja, mutta ei kauhean isoja mäkiä. Siihen aikaan pojat ja tytöt leikkivät kaikki yhdessä. Teimme havuista ja lumesta hyppyreitä mäkiin, ja niistä sitten hypättiin. Siitä hommasta tykkäsin. Isä sanoi aikanaan, että laskin jo 8-vuotiaana sellaisesta mäestä, mistä hän ei uskaltanut aikuisenakaan, Ulla hymyilee.
– Tyttönä sitä piti olla samanveroinen kuin pojat. Kävin yksin harjoittelemassa, ettei kukaan näe, kun kaadun, Ulla nauraa.
Välineetkin ovat niistä ajoista muuttuneet.
– Lapsuudessani sukset olivat kokonaan puusta, eikä monoja ollut ollenkaan, vaan sukset kiinnitettiin remmeillä talvikenkiin.
Ullan laskettelut eivät tietenkään jääneet lapsuuden huviksi – kun laskettelukärpänen oli kerran purrut, se oli menoa.
– Kun ostin auton, kiersimme Etelä-Suomen laskettelukeskuksia. Hämeenlinnassa kävin aivan laskettelukurssillakin, ja Kalpalinnassa pääsin ensimmäisen kerran hissirinteeseen, Ulla muistelee.
Hänen ensimmäinen iso rinteensä oli Ruka. Reissu jäi muistorikkaaksi myös vähän ikävämmälläkin tavalla.
– Siellä takarinteessä suksen kärki otti kuoppaan. Siteet eivät lauenneet. Toiset eivät ensin tajunneet, että nyt sattui pahasti. Sitten siihen tuli lääkärit, ja ahkiolla minut vietiin alas. Kuusi viikkoa oli jalka kipsissä. Ne olivat sen vuoden laskettelut siinä, Ulla päivittelee.
Kun Ullan perhe kasvoi, se ei alkuun hidastanut tahtia.
– Muistan, kun kävin Parpeinvaaralla laskemassa niin, että vauva nukkui auton takapenkillä kopassa päiväunia.
Vähitellen Ullan elämässä kuitenkin muut asiat nousivat laskettelun edelle.
– Sain 2,5 vuoden sisällä neljä lasta. Oli perhe, työt ja järjestötoiminta, ja lisäksi valmensin SM-tasolla pesäpalloa. Selkäkin leikattiin pari kertaa. Muistan aina sen viimeisen laskettelukertani – Olof Palme murhattiin samalla viikolla.
Viimeisestä laskettelukerrasta on siis vierähtänyt tovi.
– Hiihtänyt olen kyllä, mutta vielä tänä vuona en ole ottanut suksia esille.
Ulla vietti Levillä perheensä kanssa joulua ja vuodenvaihdetta. Ullan lapsista yhdellä on Levillä loma-asunto, ja lapsenlapset viihtyvät hyvin rinteessä. Verenperintöäkö?
– Nii-in, ehkä se ulkoilullisuus ja aktiivisuus on ainakin verenperintöä, Ulla pohtii.
Mutta palataanpa vielä Levin-korttiin. Keitä ovat kortin allekirjoittaneet RP ja RS?
– Ritva Paakkunainen eli Ritu ja Ritva Salmi. Olen Ritun kanssa yhä yhteyksissä, Ulla selventää.
Ulla ja Ritu ovat Joensuun yhteiskoulun kasvatteja, mutta tutustuivat paremmin vasta Helsingin Karjalaisessa osuuskunnassa. Ritun kanssa Ulla on tehnyt yhdessä reissuja vielä viime vuosinakin. Viimeksi rautaiset yli 80-vuotiaat naiset pyörähtivät Irlannissa, seuraavaksi suuntana on Etelä-Afrikka.
– Ritu odottaa polvileikkausta, eikä pääse mukaan. Mutta lähden yksin. Se on sellainen normaali turistimatka safareineen päivineen. Olen biologi koulutukseltani, ja luonto kiinnostaa minua.
Haastattelua sivukorvalla kuunnellut Ullan tytär Marketta summaa lopuksi hyvin äitinsä luonteen:
– Pähkähullu reissaaja, hän nauraa lämpimästi.
Ja Ulla selvästi pitää kuvauksesta.
Aina valmis seikkailuihin!
Ulla on luonut perheelleen uudenvuoden perinteen. Se on sinikantinen vihko, johon kukin perheenjäsen kirjoittaa vuoden vaihtuessa jonkin erityisesti mieleen jääneen tapahtuman menneeltä vuodelta ja toiveensa alkavalle vuodelle. Edellisen vuoden merkinnät käydään yhdessä läpi uudenvuoden aattona.
– Omalta kohdaltani monet toiveet ovat toteutuneet, Ulla iloitsee.
Mitkä sitten ovat Ullan toiveet vuodelle 2025? Ulla ottaa vihkon käteensä, selaa esille oikean sivun ja alkaa lukea:
– Kuulolaite, suunnitellut leikkaukset toteutuu, lasten perheiden vierailut, Etelä-Afrikan matka ja Nummijärven lauttapurjehdus.
Lauttapurjehdus?
– Juniorit ovat tehneet lautan, jossa on pöytä, penkit ja kaide. Haluaisin päästä testaamaan poikien lautan, Ulla selventää.
– Olen aina valmis kaikenlaisiin seikkailuihin ja itse yllytän toisia, hän nauraa.
Siinäpä elämänohjetta meille kaikille tähän vuoteen.